21.8.2015 Albaania


Aurinko porotti kuumasti. Olimme päässeet jo Albanian rajojen sisäpuolelle. Köyhyys ja kurjuus olivat läsnä jokaisen ohittamamme kylän kohdilla. Romanikerjäläiset parveilivat kaikkien liikennevalojen ja ruuhkautuvien risteyksien paikkeilla. Naiset kävelivät autojonon vierellä vauvat sylissään pyytäen kovaan ääneen rahaa tai ruokaa. Alle 5-vuotiaat pojat koputtelivat automme ikkunoita ja kävelivät vierellämme niin kauan kunnes pääsimme taas ajamaan normaalisti. En voinut edes katsoa ikkunasta ulos, sillä minun teki niin pahaa nähdä heidän elinolonsa ja samalla tuntea itseni maailman kiittämättömimmäksi ihmiseksi. Leon tuijotteli ulos ihmeissään ja jouduin pidättelemään kyyneleitäni, kun tajusin, kuinka kadehdittavissa oloissa saan lapseni kasvattaa ja kuinka se oikeasti pitää paikkansa, että Suomeen syntyminen on kuin lottovoitto. B selitti, kuinka kerjääminen on romaneille balkanin alueella kuin ammatti. Naiset tekevät lapsia saadakseen enemmän myötätuntoa turisteilta ja sitä kautta myös enemmän rahaa. Lapset opetetaan kerjäämisen saloihin jo muutaman vuoden iässä. Jättävätpä he lapsensa usein ulos nukkumaankin, jotta ohikulkijat säälisivät heitä ja jättäisivät hattuihin rahaa. Romanit ovat inhotuin väestö Kosovossa ja Albaniassa.

Yhtäkkiä näimme ensimmäisen kyltin Kosovoon. Olo oli epätodellinen. B oli intopinkeänä, laittoi musiikin volyymit kaakkoon ja alkoi laulamaan sen tahdissa. Minua alkoi jännittämään oikein todenteolla. Jopa tästä kirjoittaminen saa minut edelleen herkistymään. Olin niin onnellinen B:n puolesta, sillä hän pääsi viimein kolmen vuoden tauon jälkeen näkemään perheensä.

Tie Kosovoon
Kosovo mountains


Lähestyessämme kotikaupunkiamme Pejaa, alkoivat maisemat muistuttamaan paljon näkemiäni valokuvia. Ohitimme usean historiallisen tapahtumapaikan ja B oli kuin turistioppaani selittäessään kaikkea Kosovon sodasta. Jouduimme vielä kerran pysähtymään imettämään Leonia ja käymään vessassa. Seuraava pysähdys olisi 45:n minuutin päästä kotona.

Vihdoin saavuimme Pejaan. Suuret vuoret kohosivat kaikkialla ympäröiden koko kaupungin. Vähän ennen keskustaa käännyimme pienelle noususuhdanteiselle tielle. Ohitimme kauniin puiston, jossa oli sievä kahvila sekä sen vieressä pieni uimahalli. Vaikkemme olleet keskustassa, taloja oli rintarinnan aivan kuin kotisuomessa omakotitaloalueilla. Tie jyrkkeni ja yhtäkkiä talomme kohosi ylväästi edessämme. B oli hiljainen. Luulen, että hänkin oli aivan tunteidensa vallassa. Emme voineet uskoa silmiämme. Kaikki nämä vuodet hän oli ahertanut Suomessa kaukana perheestään, jotta voisi rakentaa oman talon heille ja siten turvata heidän tulevaisuuden. Rakennusprojekti oli alkanut n. vuosi takaperin ja mennyt vuosi olikin täynnä unettomia öitä, ylityötunteja rakennuskustannusten kattamiseksi ja mahtuipa joukkoon muutama talon aiheuttama perheriitakin. Siinä se nyt seisoi edessämme. Suunnitelmamme talosta poikkeaa huomattavasti muusta Pejan arkkitehtuurista. :D Halusimmekin siitä mahdollisimman modernin ja skandinaavisen. Rakennusmiehet eivät olleet koskaan rakentaneet vastaavaa, joten jouduimme auttamaan heitä Suomesta käsin kaikessa mahdollisessa suunnitelmamme toteuttamiseksi. Muun muassa yläkerran seinien korkeuden laskeminen halutun katon kaltevuusprosentin saavuttamiseksi jäi minun harteilleni. Tuon vuoden aikana B oppi paljon talonrakentamisesta ja haluaisikin päästä työskentelemään alalle. Uskomatonta, kuinka paljon netistä löytyy tietoa rakentamisesta ja sen avulla tämmöiset amatöörit voivat saada aikaan jotain niin hienoa. 


Pysäköimme pihallemme. Naureskelimme, että pitäisiköhän pimputtaa, vai voidaanko vain astua sisälle? Niin... Onhan talo meidän, ehkä voimme vain mennä sisälle. Avasimme oven ja vastamaalattujen seinien sekä uuden kodin tuoksu kohtasi meidät. Kaikki nuo ränsyiset majapaikat, joissa olimme viimeisen viikon yöpyneet saivat tilanteen näyttämään silmissämme siltä, kuin kolme likaista kulkuria olisi eksynyt jonkun toisen palatsiin. Eteisen kaakelilattia kiilteli niin, että  minusta tuntui pahalle jättää edes kenkiä siihen. 


Talo oli hiljainen. B alkoi huhuilemaan, onko ketään kotona. Itse seisoin käytävällä kuin tikku sanonko missä, sillä olin niin jännityksestä kankeana. Yhtäkkiä yläkerrasta kuului iloinen tervehdys ja pieni pyöreä nainen laskeutui rappuset alas nauraen. Hän halasi B:tä kovasti saaden näyttämään hänet vieläkin pienemmältä B:n rinnalla. Seuraavaksi hän otti tiukasti kädestäni, sanoi albaniaksi "ihana nähdä sinut  viimein, Niina", antoi mojovan suukon poskelle ja halasi tiukasti. Sen jälkeen hän otti Leonin syliinsä eikä voinut enää pidätellä kyyneliään. Leon katsoi Nanaa ihmeissään, muttei kuitenkaan alkanut itkemään. Tuota kohtaamista en unohda koskaan. 

Leon Kosovossa

Nana alkoi esittelemään taloa meille, kunnes yhtäkkiä etuovi kävi ja pieni, siro, ruskettunut mies käveli sisälle. Hän nauroi käheää naurua ja tuli tervehtimään meitä. B:n isä Naim piti tunteensa huomattavasti paremmin kurissa. Hän nappasi Leonin syliinsä ja alkoi sepustamaan hänelle jotain albaniaksi. Menimme kaikki yhdessä yläkertaan ja Nana näytti makuuhuoneemme. Ihana pieni kammarimme uusilla valkoisilla kalusteilla ja omalla käynnillä parvekkeelle. En vieläkään voinut uskoa, että tämä on todella meidän. Suomen pieni kaksioni saa minut tuntemaan meidät keskivertoa matala-arvoisemmiksi, mutta Kosovossa olemmekin yhtäkkiä kuin miljonäärejä vastarakennetussa talossamme.

Koti Kosovossa

Olin valmistautumassa suihkuun. En ollut kahteen päivän päässyt peseytymän ja suihku oli nyt ensimmäinen, jonne halusin painua. Pian kuitenkin alaovi taas kävi ja F:n tuleva vaimo M asteli reippaasti sisälle. Hän hymyili leveästi ja kauniisti, otti minua kädestä ja suukotti molempia poskia. Seisoin vain tyhmänä, sillä emme yhtään olleet B:n kanssa jutelleet, kuinka Kosovossa tervehditään. Sitten M sanoi minulle englanniksi "älä jännitä, aina kun joku nainen tulee sinua tervehtimään, kättelet häntä ja sitten annat oikean posken, sitten vasemman ja sitten taas oikean. Ihana viimein nähdä!" Tämä kaikki oli aika paljon tälle tyypilliselle pidättäytyvälle suomalaiselle. Mutta viimein pääsin suihkuun. Seisoin ainakin puoli tuntia suihkussa ja annoin veden vain valua kasvoillani. Olo oli raukea. Katselin ulos kylpuhuoneemme ikkunasta kauniisti kohovia vuoria pilviverhoineen. Tämän piti olla se karu, köyhä sodan runtelema maa, muttei minusta lainkaan tuntunut siltä. 

Kylpyhuoneemme Kosovossa

Yhtäkkiä kuulin, kuinka naiset olivat alkaneet kokkailemaan ja paniikki alkoi vallata minut: minunhan pitäisi myös olla laittamassa ruokaa. Kuivasin nopeasti itseni, pukeuduin ja ryntäsin pyyhe päässä keittiöön. Nana kuitenkin sanoi hymyillen, "ei, ei Niina. Sinulla on rankka matka takana. Tänään keskityt vain lepäämiseen." Ui jui.. Nuo sanat olivat kuin enkelten laulantaa korvissani. 

Leon oli vuoroin Nai'n, vuoroin Nanan ja vuoroin M:n sylissä. Välillä hän tepasteli lattialla ja pyöritteli lelujaan paikasta toiseen. Oli hassua katsoa, kuinka nopeasti lapsi asettuu aloilleen, aivan kuin koko ikänsä olisi asunut siellä. Oleminen tuntui minustakin helpolta. Olin jännittänyt aivan turhaan.

Leonin ensimmäinen reissu Kosovoon

Päivä vaihtui iltaan. Viimein yhdeksän aikaan perheen kuudes jäsen F saapui töistä kotiin. Luonnossa hän ei näyttänytkään niin paljoa B:ltä. Siinä me nyt kaikki istuimme. Ilta meni rattoisasti kuulumisia vaihtaessa ja tulevaa lomaa suunnitellessa. Lopuksi veimme M:n kotiin, sillä hän ei saa viettää yötä talossa ennen kuin he ovat F:n kanssa virallisesti naimisissa. Menimme kaikki ajoissa nukkumaan. En saanut heti unen päästä kiinni, päivä oli ollut niin täynnä tunteita ja ihmetyksen aiheita.