Satuin tuossa kuuntelemaan Lindan ja Alexan Vauvakuumetta podijakson. Ja siis älä ymmärrä väärin, tykkään molemmista ihan täysillä. Lindan blogia on tullut jo useampi vuosi seurattua.

Mutta siis molemmilla naisilla alkaa olemaan perheen perustaminen ajankohtaista, mikä sitten innosti heitä jakamaan ajatuksia asiasta. Ja voi siis apua, varmasti itsekin silloin joskus muinoin ajattelin ainakin jotkin asiat samalla tavalla. Tosin tässä nykyisessä todellisuudessa ne tuntuu tooooodella kaukasilta. Tästä innostuneena järkyttyneenä halusin ottaa kantaa muutamaan heidän ajatuksistaan, koska... Jonkun on vain pakko valaista näitä naispoloja :D

"Mä oon just se tyyppi joka testailee välillä tyynyn kaa, et milt mä näyttäysin sit ku mä oon raskaana.."

Tätä en kyllä koskaan tehny. Olin varma et viimeistään raskaana ollessa alkaisin lihomaan ja pelkäsin sitä tosi paljon. Raskaana olossa on omat ihanat puolensa, ja musta oli ihana pukeutua nätisti vielä ihan viimesilläänki. Vauvamahat on söpöjä. Mutta ehkä kuitenki ulkonäön sijaan enemmän odottaisin, miltä oman vauvan liikkeet tuntuu ja kuinka erikoista on oppia tuntemaan vauva jo raskaana ollessa. Sitä sidettä ei tulla kokemaan kenenkään muun kanssa. Toisille raskaanaolo tosin on aivan helvettiä, ja siinä kohtaa ulkonäkö on varmasti ihan toisarvonen juttu.


"Mä haluan vaan elää kaikis pilvilinnoissa ja ajatella vaan sitä ihanaa asiaa, enkä sitä niin ku, ku kaikki on sit sillee, no mutta sitten et nuku enää ikinä.."

Mut siis sä et sit nuku enää ikinä. Haha! :D Ennen vauvaa sitä ei pysty kyllä edes kuvittelemaan, kuinka väsynyt sitä sitten on. Itse en kunnolla muista mitään Leonin vauvakuukausista, ihan vain siksi, että olin koko ajan niin väsynyt. Leon nukahti aina yöunille kolmen-neljän aikaan aamuyöstä ja heräsi aamulla puoli ysin maissa. Päikkärit hän nukkui kahdessa pätkässä, jolloin en itse oikein malttanut nukkua, kun kerrankin sai sitä omaa aikaa. Välillä oli oikein huono olo, kun väsytti niin paljon. Ja sehän, että ei anneta nukkua on kuulemma yksi vanhimmista kidutusmenetelmistä... Ruokia ainaki kannattaa tehdä itselleen valmiiksi pakastimeen, jos jotenkin siihen alun nukkumattomuuteen haluaa valmistautua.

"Mä oon semmonen, et kohtaa ne ongelmat sit ku ne tulee, niit on aivan turha lähtee stressaa etukäteen."

Totta. Eikä siihen hirveesti voi ees valmistuu kun koko elämä menee päälaelleen yhdessä päivässä. :)


"Ja sit mä kärrään nit skidei, mul on semmoset tuplarattaat BogaBoot, sit mä kärrään nit siel Ullanlinnassa ihan huolel ja aina meen Kaivariin aamulla aamulenkille."

:D :D :D Ihana Alexa! Tossa kohtaa en ite edes tiennyt mitkä on BogaBoot. Mutta siis ajatuksenahan tää on hirmu ihana.

"Tää on niin tieksä kliseistä semmonen perus, mut et kyl mä vaan nään sen et on tietsä ne lapset ja ihana perhe ja ihana parisuhde ja mä aion kyl tehdä kaikkeni just siihen että on oikeesti, et voi myös kaiken sen lapsiarjen ja muun keskel sanoo, et on myös se ihana semmonen intohimonen, ja niinku hyvinvoiva parisuhde."

Intohimonen... Hmmm... Tälleen olin sanonu eräässä mun postauksessa "Viimein miehen päästyä kotiin vastassa on kovaäänistä lelumoottorisahaa mukanaan kantava, samaanaikaan sinnetänne sinkoileva ja epämääräisesti rääkyvä taapero, sekä päivästä rähjääntynyt, katsetta välttelevä pieruverkkarivaimo, toinen tissi paljaana ja yrjöltä haiseva vauva kainalossaan." Varsinkin noina vauvakuukausina mulla oli sellainen loppuunkosketeltu olo. Silloin ajatuskin intohimoisesta parisuhteesta tuntu lähinnä taakalta. Mutta onhan se tietenkin hyvä ainaki yrittää pitää se intohimo yllä. Viimeistään sitten kun uskaltaa synnytyksen jälkeen petipuuhia edes kokeilla. Tai sitten kun ylipäätään voisi kuvittelevansa antaa intohimolle mahdollisuutta.


Mutta en siis halua kuulostaa katkeralta vanhalta akalta, tai kaikkitietävältä ja kaiken kokeneelta. Jokaisen lapset kun on niin erilaisia. Omatkin lapset on keskenään niin erilaisia. Monesti lapsettomien ajatukset perheenperustamisesta on tosi tosi auvoisia. Ja toisaalta hyvä niin. Monessa kohtaa ne on vaan väärissä asioissa auvoisia, ja siksi niin monesti vauva-ajan kokeneet kuulostaa kauheen negatiivisilta. Ne oikeat ihanat asiat on sitten niitä, mitä ei ennen lapsia osaa yhtään odottaa. Eikä niitä taida oikein edes ymmärtää ennen sitä, vaikka kuinka yrittäisi selittää.

Eräs vielä lapseton ystäväni kysyi multa eilen, eikö ollut kauheaa, kun yhtäkkiä rakasti jotain enemmän kuin omaa miestään. Oli ihan todella mahdoton selittää, miksi se oli enemmänkin helpottavaa. Se rakkaus kun on niin erilaista, ettei niitä voi oikein edes vertailla. Semmoista ehdottomuutta ei voi kokea ennen kuin on se ikioma vauva sylissä.

 Mitä asioita sä kuvittelit ihan väärin ennen lasten saamista?