Loppuunkosketeltu äiti

Oon viimeaikoina ihmetelly omaa käytöstäni: miksi läheisyys ahdistaa? Miksi ei nykyään tee mieli halata ketään läheistä? Vierashuoneen sänky aivan kuin huutais mun nimee perhepetimme sijaan joka ilta. B:kin ihmettelee, miksi istun sohvalle mahdollisimman kauas hänestä.

Eräs päivä asiaa pohdittuani sen tajusin. Huvittuneena totesin olevani loppuunkosketeltu. Tätä äippää on lääpitty viimeset pari vuotta enemmän ku puhelinpuodin mallikappaleita. Kun tulin äidiksi, mun pääsääntönen kommunikointi muuttu sanallisesta fyysiseksi. Kannan sylissä, imetän, talutan kädestä, nukun kylki kyljessä, imetän, saan osumaa lelusta ja imetän. Vaihda vaippa, pese lapset, pese itsesi(!!), AAAARGH!

Pahimpia on imetyshetket, kun Leonille iskee mustasukkaisuus. Vaikka B istuisi vieressä, Leon haluaa vain mun lähelle. "Tylii, tylii," hän hokee taukoomatta ja pyrkii väkisin vauvan ja mun päälle. Tekis mieli vaa lopettaa imetys siihen paikkaan, juosta pois ja tunkea itseni vaatekaappiin. Sinne samaan koloon, johon tungen kaikki loppuunkäytetyt vaatteetkin.

Onko ihme, että lasten viimein nukkuessa valitsen sohvalta mieluummin sen kaikista kauimmaisen nurkan B:stä katsottuna? Tuntuu, että Jos tuona hetkenä joudun antamaan itsestäni vielä yhdellekin ihmiselle, sekoan lopullisesti. Irtautuisin itsestänikin, jos vaan voisin.

Puolison piina

Voin uskoa, kuinka hämmentävältä se tuntuu kumppanista. Mies on keskimäärin 10 tuntia päivässä poissa kotoa. Tuona aikana hän ehtii jo alkaa ikävöimään perhettä ja odottamaan kotiin pääsyä. Kotimatkalla radiossa soi Johanna Kurkelan Rakkauslaulu. Muistoissa hän palaa ihaniin perhehetkiin ja saattaapa laulaa lurauttaakin biisin mukana. On ihanaa päästä perheen luo uuvuttavan työpäivän jälkeen.

Viimein kotiin päästyä vastassa on kovaäänistä lelumoottorisahaa mukanaan kantava, samaanaikaan sinnetänne sinkoileva ja epämääräisesti rääkyvä taapero, sekä päivästä rähjääntynyt, katsetta välttelevä pieruverkkarivaimo, toinen tissi paljaana ja yrjöltä haiseva vauva kainalossaan. Mies uskaltaa uhmata jäykkää tunnelmaa pussaamalla varovasti vaimon nihkeää otsaa, mihin vaimo vastaa korkeintaan melankolisella örähdyksellä. Mies raukan rakkauden haku ei tänäänkään saa vastakaikua.

Tilanteesta toipuminen

Yhteiselomme otti paremman suunnan vasta kun itse ymmärsin, mistä kiikastaa. Sen jälkeen pystyin puhumaan asiasta puolisollekin, ja ottamaan sitä jokaisen tarvitsemaa omaa tilaa. On ihan ok tuntea itsensä loppuunkäytetyksi vaatteen rievuksi ja väsyneeksi. Vaikka yksinoikeus vartaloon on tällä hetkellä tauolla ja välillä pohdin, liekkö saan sitä enää koskaan edes takaisin, tekisin tän kaiken noiden rakkaiden jäbien puolesta uudestaankin. Meiltä pariskuntana vaaditaan nyt vaan vähän pitkämielisyyttä.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä... ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee lasten kasvettua vähän isommiksi.