Mielestäni mies ja nainen ovat samanarvoisia perheen sisällä oikeudellisesti ja puhtaasti henkisesti. Myös Suomen lakien mukaan mies ja nainen ovat tasavertaisia: lakimme takaa sekä miehille että naisille oikeuden omaisuuteen ja oikeuden toimia yrittäjänä tai johtaa yritystä. Nykyään myös valtaosassa yrityksistä mies ja nainen ansaitsevat saman palkan samasta työstä. Tasa-arvo on Suomessa jo pitkälle kehittynyt, mutta mistä johtuu, että nämä perusasiat ovat jatkuvan tappelun alaisina kodin seinien sisäpuolella. Aina kuulee juoruttavan, kuka missäkin suhteessa on tossun alla ja kuka suorastaan tyrannisoi. Puolisot käyvät kamppailua siitä, kumpi tekee kotihommia enemmän, kumpi hoitaa lapsia enemmän, kumpi tuhlaa rahaa enemmän, ja kaiken kaikkiaan, kumpi kärsii elämässään enemmän. Mielestäni liitto on kuin kahden henkilön omistama yritys. Jotta se olisi kannattava, työtehtäväjako tulisi olla selvä ja tulot tulisi käyttää oikeudenmukaisesti koko perheen hyväksi. Fakta on, että mies ja nainen ovat yleisesti ottaen ihmisinä erilaisia, mutta se ei meinaa sitä että toinen olisi vähempiarvoinen. Yhtälailla kuin lääkäri on samanarvoinen insinöörin kanssa, voidaan vain todeta heillä olevan eri tehtävät. 


Viisi vuotta sitten törmäsin lehtiartikkeliin, jossa pariskuntia ohjeistettiin selviämään yleisimmästä riitoja aiheuttavasta tekijästä nimeltä kotiaskareiden tehtäväjako. Harmi, etten onnistunut löytämään artikkelia enää mistään. Se kuitenkin avasi omat silmäni tuolloin ja sen jälkeen olen työstänyt aihetta vielä eteenpäin mielessäni. Kiitos sen, näistä asioista ei meillä tarvitse juurikaan riidellä. On täysin perheen sisäinen sopimus, mitkä hommat kuuluvat miehelle, mitkä naiselle. Miksi pitäisi yleistää, että naisen kuuluu aina imuroida ja miehen pestä auto? Näinhän se yleensä menee, mutta loppupeleissä jokainen parisuhde muodostuu kahdesta uniikista yksilöstä tehden koko pariskunnasta muihin nähden uniikin. Kaikilla pariskunnilla on myös kahdesta yksilöstä muodostunut uniikki arvomaailma. Siksi ei voida yleistää, miten jokaisen pariskunnan tulisi elää ja jakaa kotityöt seesteisen parisuhteen saavuttamiseen. Löytämäni lehtiartikkelin pääneuvo oli tehdä selkeä tehtäväjako, jolla kotityöt hoituisivat ilman, että toinen kokee tekevänsä koko ajan enemmän kuin toinen. Jos kotihommista täytyy yhtenään perheen sisällä taistella, voisi olla ihan hyvä idea istua alas ja käydä tehtävä tehtävältä läpi, kuka hoitaa mitäkin. Ajatelkaa työpaikkaa, jossa kenellekään ei olisi annettu työtehtävää, vaan kaikilla olisi lupa tehdä vähän sitä mitä huvittaa. On selvää, että silloin jotkut yksilöt eivät tekisi mitään ja toiset tekisivät yli oman henkisen ja fyysisen kapasiteetin. Kuten yrityksissä, myös kotona tehtävän jaossa kannattaisi huomioida molempien vahvuudet ja hyödyntää niitä. Jos toinen on parempi siivoamaan, miksi väkisin sysätä sitä sille, joka ei sitä yhtä hyvin hallitse? Eihän bändissäkään solistin ja rumpalin tehtäviä vaihdeta välillä päittäin tasa-arvon nimissä. Se olisi typerää ja johtaisi kirjaimellisesti epäsopusointuun. Perheeseen ja kotiin liittyviä töitä löytyy muitakin kuin vain siivoaminen.

 Ennenvanhaan naiset hoitivat kodin ja lapset kun miehet menivät ansiotyöhön. Tehtävänjako oli selvä. Voiko se olla syynä sille, ettei avioeroja juurikaan tapahtunut? Nykynainen vastaisi todennäköisesti, että ei. Silloin vain oltiin onnettomina väkisin yhdessä. Toki varmasti joissaki tapauksissa, mutta itse ajattelen vanhassa järjestelmässä olleen paljon hyvää. Itse uskon, että ristiriitoja ja epäonnea vain ruokitaan nykypäivänä, kun yhteiskunta yrittää kuroa miehen ja naisen välisiä eroja. Fakta kuitenkin on, että pääsääntöisesti me olemme erilaisia. Miksemme mielummin hyödyntäisi sitä kuin koko ajan taistelisimme sitä vastaan? Nykypäivänä sentään on mahdollisuus jakaa tehtäviä luovemmin. Mies voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia, mikäli se sopii paremmin kyseiselle pariskunnalle, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Onneksi! 


Suurin osa suomalaisista läheisistäni ja tuttavistani ajattelevat, että olen parisuhteessamme alistettu ja lähestulkoon nyrkin ja hellan välissä, sillä B ei siivoa eikä kokkaa. Hän tekee keskimäärin 12:n tunnin pituisia työpäiviä. Joskus tunteja kertyy 8, joskus 16. Kuulen usein kauhisteltavan, miksi ihmeessä keitän B:lle joka aamu kahvin. Eikö hän itse osaa? Osaa, mutta mielestäni se kahvin keitto on pientä hänen työhönsä verrattuna. Teen sen mielelläni, jos vain pystyn sillä auttamaan hänen työssäjaksamistaan. 

Koska B:n ei tarvitse murehtia siivoamisesta ja ruoan laitosta, hän mielellään tekee töitä useamman tunnin keskivertoa enemmän. Itse saan keskittyä pojan kanssa kotona olemiseen. Jos B olisi suomalainen, ei tätä meidän loppujen lopuksi aika yleisesti käytettyä järjestelyä ehkä ihmeteltäisi. On vain vaikeaa sanoin muttaa niitä käsityksiä, joita ihmiset ovat tietyistä maista mielissään luoneet, varsinkin kun on kyse Kosovon kaltaisesta muslimimaasta. Kun olin vasta tavannut B:n, juttelimme kerran tyttöporukalla perheen sisäisistä tehtävän jaoista ja silloin kerroin vielä avoimemmin B:n ja minun sopimuksista. Jälkikäteen kuulin erään tytöistä puhuvan muille kovaan äänen kuinka minut on aivopesty ja varmasti tulen vielä joku päivä huivi päässä vastaan. Silloin opin, etten voi enää yhtä avoimesti osallistua keskusteluihin, sillä ihmisten käsitykset ovat jo leimanneet B:n ja teimme miten tahansa, monet kokevat sen negatiivisena. 

 Kun ajatellaan parisuhderiitoja liittyen perheen työnjakoon ja rahan ansaitsemiseen, voidaan huomata niiden lähes aina juontavan juurensa  yhdestä asiasta: Jokaisessa ihmissuhteessa on olemassa yksi perustavanlaatuinen tarve ja se on kokea olonsa sekä olennaiseksi että arvostetuksi. Jos tämä ei täyty, riitoja syntyy varmasti vaikka kuinka tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti parisuhteeseen ja kotiin liittyvät tehtävät oltaisiin jaettu. Kuinka mukavaa on kokata herkullinen ateria, kun sen jälkeen saa mojovan kiitoksen? Kuinka kivaa on tulla rankan työpäivän jälkeen kotiin, missä puoliso odottaa sanoen: "Olet varmasti väsynyt, tein sinulle ruokaa."? Alkuhuuman jälkeen toista aletaan kuitenkin herkästi päitämään itsestäänselvyytenä, varsinkin siinä vaiheessa kun jälkikasvua alkaa syntymään. Kaikki huolenpito ja hellyys osoitetaan lapsille, vaikka ihan samalla tavalla me aikuiset tarvitsemme sitä. Onko ihme, että eroja tapahtuu niin usein lapsen synnyttyä? 

 Milloin viimeksi olet kiittänyt puolisoasi? Miloin viimeksi olet silitellyt hänet uneen? Puolisoiden kuuluisi olla ennen kaikkea toistensa tuki, turva ja lohtu tässä vaativassa maailmassa. Jos minä en ole sitä hänelle, ei hänkään osaa olla sitä minulle.