Kroatiassa vieläkin 


Siinä tiivistettynä maisemat Kroatiasta Montenegron kautta Kosovoon. Kaiken kaikkiaan kaunista katseltavaa ja elämysrikkaita tapahtumia, mutta kyllä mukaan mahtui vähän ahdistusta ja kyyneliäkin.

Olimme ajaneet Kroatian merellisissä vuoristomaisemissa useamman tunnin. Tie oli edelleen pieni ja mutkitteleva, ja korkeuseroista johtuen ajoimme koko ajan vuoren rinteellä. Välillä tie nousi niin ylös, että minua oikein hirvitti katsoa ikkunasta ulos. Tie oli kapea, eikä reunalla ollut koko matkaa edes turvakaidetta, joidenki mutkien kohdille oltiin hilattu vain pari betoniporsasta. Sillointällöin tien poskessa oli kukkapuska ja kynttilöitä, mikä sai minut aika pelokkaaksi. Onneksi B ajoi rauhallisesti.


Olimme ajamassa kohti Dubrovnikia, kun yhtäkkiä ilmastointimme lakkasi toimimasta. Bemarissamme oli muutamassa minuutissa kuuma kuin saunassa, eikä ikkunoita edes kannattanut avata, sillä ulkolämpötila lähenteli 40:ä. Ahdistus alkoi oikein todenteolla iskemään siinä vaiheessa, kun pylly alkoi hikoilemaan nahkapenkeissä. Onneksemme ei tarvinnut ajaa kauan aikaa kunnes näimme Dubrovnikin siintävän edessämme. Kaupunkiin saavuttua B päätti ensimmäisenä löytää jonkin korjaamon, jossa ilmastoinnin tila voitaisiin tsekata. Menimme paikalliseen Mazda-liikkeeseen ja ystävällinen henkilökunta otti meidät ilomielin vastaan. Onneksi ilmastointimme oli vain täyttöä vaille ja pian puhaltimet puhalsivat ah niin ihanan viileää ilmaa. Emme heti jatkaneet matkan tekoa, vaan halusimme jäädä katselemaan maisemia, olihan Dubrovnik haluttu ja upea turistikohde. Turkoosi meri liplatti ja upeat hotellit koreilivat rantojen tuntumassa. Kahvittelun ja pienen shoppailuhetken jälkeen matka sai taas jatkua.

Montenegro

Olimme ajaneet lähes yhtäsoittoa Montenegroon asti. Oli aika pysähtyä syöttämään Leon ja päätimme jäädä hetkeksi isolle huoltoasemalle. Lämmitimme Leonin ruoan kassalla, kunnes yhtäkkiä kuulin selkäni takaa: "Noniin, voitte molemmat valita yhdet jäätelöt." Kesti hetken ennen kuin tajusin, ettei tämmöisessä paikassa, keskellä ei mitään jossain päin Montenegroa kuuluisi kuulla suomen kieltä. Käännyin katsomaan taakseni ja näin suomalaisen äidin kahden lapsen ja heidän ulkomaalaisen isänsä kanssa. Yhtäkkiä maailma tuntui niin pieneltä. Olisi tehnyt mieli juosta halaamaan kyseistä naista, sillä oli niin helpottavaa nähdä, että kaltaisiani kahden kulttuurin välissä eläviä suomalaisia on muitakin olemassa. Siinä hetkessä kaukana kotoa ollessani, suomen kieltä moneen päivään kuulemattani oli kuin raikas, puhdistava tuuli olisi pyyhältänyt ohitseni tehden olostani yhtäkkiä niin kevyen, jopa helpon. Olen Montenegrossa. Toiset suomalaisvaimot saattavat joutua matkustamaan miehensä perässä kokonaan ulos Euroopasta, oikeasti täysin erilaisiin, jopa vaarallisiin paikkoihin. Minähän pääsen helpolla. Tuon jälkeen istuin seuraavat muutamat tunnit autossa huomattavasti hiljaisempana. Harmitti, etten Suomessa tunne ketään vastaavanlaisessa elämäntilanteessa olevaa naista. Kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, kun tuon huoltoasemalla saamani tunteen voisin kokea useamminkin ihan normaalissa arjessa. En oikeasti ole yksin, vaikka se siltä usein tuntuukin.

Kotor, kuva täältä


Päästyämme Kotoriin alkoi aurinko laskemaan. Mies sanoi, ettei meidän kannatakaan tänään yrittää päästä kotiin asti. Olin niin pettynyt. Matkaa oli vielä useampi satakilometri, eikä niillä teillä kannattanut ajaa pimeän aikaan. Olimme n. 90 km päässä rantakohteesta nimeltä Ulcinj. Albaanialaisilla ja Kosovolaisilla on tapana tehdä sinne kesäisin lomamatkoja ja olinkin kuullut paljon paikasta. B muisti hänen isänsä vanhan ystävän omistavan sieltä loma-asuntoja ja päätimme kokeilla, olisiko hänellä meille vapaata huonetta. Saisimme varmasti vieraanvaraista kohtelua ja aamulla olisimme taas täynnä virtaa jatkamaan loput kilometrit kotiin asti.

Ulcinj, kuva täältä


Mitä lähemmäksi Ulcinjia pääsimme, sen huonokuntoisemmiksi, kapeimmiksi ja pelottavimmiksi tiet muuttuivat. Yhtäkkiä päädyimme jonon jatkeeksi ja liikenne oli kokonaan pysähdyksissä. Yritimme kuikuilla eteemme, muttemme nähneet, mikä liikenteen oli tukkinut. Osa edelläolevista teki u-käännöksen ja jatkoi matkaa takaisinpäin. Me emme muuta tietä tienneet joten jouduimme vain pikkuhiljaa liikkua eteenpäin. Pian huomasimme suuren turistibussin yrittävän myös kääntyä takaisin tulosuuntaan, mutta niin kapealla tiellä se vei hurjasti aikaa. Kun bussi viimein pääsi lähtemään, näimme mikä liikenteen oli tukkinut: pieni valkoinen henkilöauto makasi katollaan keskellä tietä. Se oli suistunut tieltä jostain ylempää ja rysähtänyt suoraan meidän ajoreitillemme. Pääsimme hitaasti ohittamaan onnettomuuspaikan ja näimme kolme miestä yrittämässä siirtää autoa pois tieltä. He olivat selvästi olleet matkustajia, sillä kaikki heidän vaatteensa olivat rytäkässä likaantuneita. Onneksi henkilövahingoilta oltiin vältytty.

Ulcinjiin päästyämme oli pimeys jo laskeutunut. B:n isän ystävällä oli kuin olikin meille majapaikka. Talo oli iso ja vanhakin jo. Talon emäntä esitteli huoneen minulle kun B jäi juomaan teetä isännän kanssa. Huoneessamme oli iso parisänky, vanha, massiivipuinen komero ja kylpyhuone. Minun oli tarkoitus mennä suihkuun, mutta kylpyhuonn katon rajassa väijyvät kaksi isoa hämähäkkiä estivät tietenkin aikeeni. Jäätyäni yksin huoneeseemme istuin sängyn laidalle ja repesin itkuun. Koko päivä oli tälle tottumattomalle matkustajalle ollut täynnä tunteita ja siinä yksin ollessa en enää osannut sulkea niistä yhtäkään. Itkin kauan ja vain toivoin, ettei kukaan tulisi etsimään minua. Yhtäkkiä illan rukouskutsu alkoi soimaan ulkona ja sain rauhoitettua itseni. Kuulin rukouskutsun ensimmäistä kertaa elämässäni ja rupesin vain ihmettelemään, kuinka tämä kaikki on ihan normaalia elämää ja arkea näille ihmisille. Ehkä minussa onkin pieni "kermaperse"-puoli, jonka on saanut aikaan meille suomalaisille itsestään selvät asiat, kuten normaalilevyiset tiet ja turvakaiteet pudotuksen reunalla. Päätin yrittää avartaa katselmustani ja ryhdistäytyä. En ole koskaan kokenut olevani kermaperse, enkä halua olla sitä täälläkään. Suihkun jätin kuitenkin välistä. Hämähäkkien suhteen voin olla vähän kermaperse :)

Ulcinj yöllä, kuva täältä


Aamulla heräsimme kukonlaulun aikaan, kirjaimellisesti :) Naapurin kanala oli suoraan ikkunamme alla ja siinä mekkalassa ei todellakaan voinut nukkua. Lähdimme ajamaan kohti kotia ja tiesimme, että n. viiden tunnin päästä olisimme kotona. Jännitti ihan hirmusesti...