Nyt on viimein kotiuduttu sairaalasta. Operaation piti olla päiväkirurginen, mutta päädyinkin olemaan sairaalassa 2 yötä. Haluan kirjoittaa leikkauksesta vielä ihan oman postauksensa.

Tulin kuitenkin julkasemaan teille kirjotuksen, jota oon luonnostellut jo vuosien ajan. Se on nimittäin ehdottomasti kaikkien aikojen toivotuin postaus: Kuinka tavattiin B:n kanssa. Sen suurempia selittämättä, palataanpas ajassa taaksepäin.

7.7.2013

On aivan ihana heinäkuinen yö Helsingin keskustassa. Olin juuri muuttanut, ja tänään lähdettiin muutaman hyvän ystävän kanssa ihastelemaan keskustan kesäyötä. Meillä oli tosi mukava ilta, mutta muuttorumba ja kisatreenit veti musta mehut ja päätin lähteä kotia kohti, vaikka muut jäivät vielä kaupunkiin. Köpöttelin kaikessa rauhassa kohti bussipysäkkiä, kun yhtäkkiä mun olkapäähän koputettiin: "Could you borrow me a cigarette," ulkomaalainen mies kysyi multa.

Olin tuolloin lentokentän Alkossa töissä ja englanniksi puhuminen oli helppoa. Annoin yhden tupakan ja juteltiin siinä niitä näitä. Huomasin heti, että tämä tyyppi ei kyllä ole vakipolttaja, mutta ajattelin sitten vain, että jokainen taplaa tyylillään.

B heitti puoleksi poltetun tupakan pois ja tarjoutui viemään mut kotiin. Hetken mietin, että täysin tuntematon ulkomaalainen, uskallankohan. B oli autolla liikkeellä, kello ei ollut edes puoltayötä ja kaiken kukkuraksi, tyyppi vaikutti tosi symppikseltä, nyt luotan mun intuitioon. Sanoin, että kiitos, jos se ei ole vaiva sulle. Hän sanoi, että nauttii autolla ajelusta sata kertaa enemmän, kuin jostain savuisista baareista, minne juuri oli vienyt ystävänsä. No niin, arvasin, se ei oikeesti polta!

Lähdettiin kävelemään ihmisjoukkojen läpi, kohti B:n autoa, kun samantien hän otti minua kädestä. Tuli ihan sellainen olo, että tässä on nyt hyvä. Mitään sen suurempaa romantisoimatta, mun olo oli yksinkertaisen kotoisa. Turvallinen.

Kotimatkalla B kertoi olevansa Kosovosta kotoisin ja pääpiirteittään kuinka oli päätynyt Suomeen. Kyseli myös minusta. Eniten oli kuitenkin huolissaan miksi olin lähtenyt yksin kotiin. "Ethän tee niin enää koskaan?" hän kysyin. "From now on, I'm your friend, you can always call me if you need a ride." Päästiin mun kotipihalle, B antoi numeronsa johon soittaa, jos tarvitsen kyytiä, toivotti hyvää yötä ja menin kotiin. Kotona mietin, että olipa muuten oikeesti tosi symppis tyyppi.

Seuraavana päivänä kaverit oli ihan järkyttyneitä, että olin mennyt tuntemattoman ulkomaalaisen kyytiin. Olisin minäkin ollut järkyttynyt. mutta ehkä ne ei ois sitä ihmetelly, jos itsekin olisivat tavanneet B:n. Niin hyväsydäminen ja iloinen, miten semmoista voisi pelätä.

Päivät vieri ja aloin unohtamaan tapahtuneen. Seuraavan viikon keskiviikkona outo numero soitti. Vastasin puhelimeen: en kiitos nyt tilaa mitään. "wait, wait, wait," kuulu B:n ääni puhelimesta. Hän oli etsinyt mut numerotiedostelusta ja halusi vaan rupatella kuulumisia. Se rupattelutuokio venyi 1,5 h mittaiseksi. Pyysi saako soittaa toistekin.

Seuraavan kerran B soitti muutamien päivien päästä, juuri kun olin ollut koko viikonlopun vain yksin kotona. Tuntu hirmu kivalta vaan jutella ja saada seuraa. Höpöteltiin ja naurettiin seuraavat kolme tuntia puhelimessa.

Samanlaisia puheluita puhuttiin ainakin seuraavan kuukauden päivät. Ei mitään sen vakavempaa. Ajattelin, että onpa mukava saada tämmöinen ihan erilainen ystävyyssuhde. Kaukaa omista piireistä ja niin samanhenkinen kuin itsekin olen. Miten ihminen voi pitää noin hyvää huolta perheestään. Mikä taivaanlahja suorastaan sen vanhemmille, ajattelin. Tämmösiä ystäviä tarvitsisi kaikki.

Muutaman kerran B heitti mut ja mun kaverit keskustaan ja pois. Pari kertaa käytiin huvikseen ajelemassa ja kahvilla. Aina meillä riitti naurua ja juttua. Ihana ja luotettava kaveri. Tämmöstä olin tarvinnut.


Sitten koitti mun syntymäpäivät. Olin jo sopinut yhdet treffit, kun B soitti edellisenä yönä tasan klo 00.00 onnittelemaan. "Olinhan ensimmäinen," hän intoili. Kysyi myös, jos minulla ei ole muuta suunnitelmia, saisiko hän viedä mut edes leffaan. Olin niin pettynyt! Eikö hän sittenkään nähny mua vaan kaverina? Olinkin joku, joka pitäisi vallottaa. Olin sanonut monesti, en kaipaa suhdetta, en kaipaa miehiä, ja se meidän ystävyydessä oli ollu parasta. Ei mitään vaatimuksia, ei mitään odotuksia. Ahdistuin. "Älä pliis, soita enää, en oikeasti jaksa nyt mitään," sanoin.

Seuraavana päivänä B soitti kysyäkseen oliko synttärit onnistuneet. No eipä kyllä olleet, ja ahdistaa tämä puhelukin. Sanoin, että voisin oikeasti tarvita vähän välimatkaa. En kaipaa mitään suhteita. Hän vakuutteli, että kaikki on niin kuin ennen, mutta se leffaehdotus ei tuntunu enää kaverilliselta. Pyysin vain antamaan tilaa. Ja ehkä joskus voidaan taas höpötellä jos siltä tuntuu. Vaikka oikeasti toivoin, että kyllä se mut sit unohtaa.

Seuraavina päivinä hän soitti, mutta en vastannut. Seuraavan viikon joka päivä hän soitti samaan aikaan ja vaikka kaipasin meijän juttutuokioita ja hauskaa ajanviettoa puhelimessa, en halunnut asettaa itseäni siihen, joten en enää vastannut.

Sitten puhelin lakkasi soimasta. Olin helpottunut. Samalla kuitenkin olin vähän harmissaan kun tiesin, B:n olosuhteet, tiesin kuinka hän ikävöi perhettään, säälitti, että taas se varmaan kokee olevansa yksinäinen. Mutta halusin yrittää unohtaa nyt kaikki ajatukset, koska jos se haluu olla enemmän kuin kaveri, ja itse en halua enempää, niin ei tästä voi tulla mitään.

Päivät kului, elokuu oli jo puolessa välissä. Asustelin silloin tosiaan yksin, eikä mulla ollu vielä edes sänkyä hommattuna, vaan nukuin isolla sohvallani, isolla ylimmän kerroksen lasitetulla parvekkeella. Vitsit muuten että joskus kaipaan noita öitä.

Yhtenä yönä sattui sitten tulemaan aivan jäätävä ukonilma. Yritin nukkua partsilla, mutta olin suorastaan p*skoa alleni joka salamaniskusta. Pelotti ja harmitti. Oli niin yksinäinen ja surullinen olo. Miten olin päätynyt tähän? Mikään mun elämässä ei ollu normaalia.

Sitten puhelin soi. B! Vastasin sen suurempia pohtimatta: "Hah, sinä se kyllä olet sinnikäs!" Hän sanoi, että ei hän muuta kuin halusi vain varmistaa, että olenhan jo saanut sängyn, enkä tällä ilmalla nuku parvekkeella. No täällähän minä, parvekkeella, ja just niin paskalla fiiliksellä kuin arvasikin. "Käydäänkö ajelemassa," hän kysyi. "Ainakin tän ukonilman yli, ei tarviis olla yksin." Sanoi tietävänsä pari hyvää paikkaa missä salamat näkyy tosi upeina. Päätin että, fuck this shit, mennään sitten, kun en tässä muutenkaan pysty nyt nukkumaan.

Edellisen kerran oltiin nähty kahvilla nopeasti juuri ennen mun synttäreitä, yli kolme viikkoa sitten. Juoksin iloisesti autoon, istuin apukuskin paikalle. "Moikka, siis aivan kamala ilma," puhisin kun samalla kiinnittelin turvavyötä. "Vitsit et on kiva nähdä pitkästä aikaa," B vastasi ja samalla naputti mua kaksi kertaa kaverillisesti olkapäälle. Mun sydän oli pysähtyä. Se koski muhun! Ekan kerran sen meidän ensitapaamisen jälkeen, kun oli ottanu mun kädestä Helsingissä kiinni! Painoin selän tiukasti selkänojaan ja tuijotin vaan eteenpäin. Mun posket alko helottaa, en voinu ees kääntää katsetta siihen ku tajusin, että eipä mun omatkaan fiilikset oo näköjään yhtään kaverillisia. En vaan puhelimen läpi ollu ehkä tajunnu sitä. Tai ainakin oli ollut helppo uskotella itselle niin. Mut toi et se koski muhun! Katsoin vain visusti eteenpäin ja painoin mun reisiä yhteen kun en tiennyt miten olla siinä. Se kysy mikä nyt tuli, voisitko katsoa muhun, nauro ja taputti kahdesti mun jalkaa. "Ihan höpsö sä oot. Se on vaan ukkonen."

Niin joo, vaan ukkonen. Ja todella mun koko kroppa olikin ihan myrskyssä. Tajusin, että se siitä. Olin korviani myöte ihastunu, vaikka kuinka olin yrittäny kieltää itteltäni. Olin niin ihastunu hänen luonteeseen, huumorintajuun, huolenpitoon, ja se että hän kaiken sen jälkeen koski muhun, sai mut suorastaan räjähtämään. En tietenkään myöntäny sitä sinä iltana. Ajeltiin puoli seitsemään asti aamulla. Luulen että näki kyllä itsekin, että saattaisi tässä ollakin mahollisuuksia.

Seuraavat päivät menikin sitten niin, että erossa ollessa puhuttiin puhelimessa ja vapaa ajat ajeltiin yhdessä. Käytiin Turussa, Hangossa, Tampereella, ja joskus ajettiin vaan johonkin kivalle maisemapaikalle höpöttelemään. Oli päivä kun päivä, töitä tai ei, oltiin aamuyöhön asti aina menossa.






Jossain kohtaa menin hänen luo yöksikin vaikka edelleenkään en ollut luvannut kaverisuhdetta enempää. Ja se olikin mulle  se viimeinen sinetti. Se, että hän kunnioitti mun päätöstä viimeseen asti, eikä edes yrittänyt mitään vaikka nukuin hänen luonaan.

Ehdittiin pitkälle syksyyn kun eräs ilta hänen luonaan oltiin höpöttelemässä ja B kysyi aivan, yhtäkkiä kesken mun lauseen: Can I please finally kiss you. Ja loppu onkin sit historiaa.

Kylläpä iski haikeet fiilikset. Teki kyllä hyvää kirjoittaa nämä ylös. Oikeen tajus, että kaiken tän lapsiarkihullutuksen keskellä oon edelleen tuon ihanan ja hassun ulkomaalaisen kanssa yhdessä jonka luonteeseen ihan aidosti oikeasti rakastuin. Joka tuntu kodilta heti ensi kosketukselta ja joka sai mut suorastaan pakahtuu kaikista niistä kielletyistä tunteista, joita en sitten pystynyt enää hallitsemaan. Kaksi ihanaa kosketusta jotka oli lupaus äitiydestä ja lupaus onnesta ja turvasta, kaikesta mitä aina olin elämään toivonut.

A e din, sa shum te dua...



Edellisessä postauksessa: Päivä Ennen Leikkausta + Ihana Ulkotreeni