Mites täällä jaksellaan? Huh! Täytyy myöntää, ettei hirveesti oo olossa kehumista. En yhtään ollut varautunut tällaisiin kipuihin. Ajattelin, että päiväkirurginen operaatio, leikkauksen jälkeen pääsen kotiin, ei pitäisi olla paha nakki. Jos ihmettelet mistä kyse, lue aiempi postaus: Kutsu Sektioarven Korjausleikkaukseen. Leikkaus tehtiin tähystyksellä, mutta mut yllätti kaasujen aiheuttamat kivut, jotka tuntu koko yläkropassa, olkapäissä asti. Heräämössä kaikki näytti ensin hyvältä. Minut laitettiin istumaan ja sain Tripin juotavaksi. Olin kuitenkin nukahtanut Trippi kourassa, kunnes heräsin niin kokonaisvaltaisiin kipuihin. Yläpaine alle sata ja myös happisaturaatio laski. Minulle annettiin happiviikset sekä vahvimmat mahdolliset lääkkeet, mikä poissulki täysin kotiutumisen siltä päivältä. Eli ei sittenkään mikään helppo nakki.

Leikkauspäivä

Tässä sitä nyt kuitenkin pystyn jo kirjoittelemaan. Pikkuhiljaa alkaa elämä voittamaan. Menin siis sairaalaan maanantaina 20.4. aamu seitsemältä. Syömättä ja juomatta piti olla edellisestä illasta saakka. Olin jonossa ensimmäisten joukossa, joten esilääkityksen sain jo ilmottautumisessa ja kaikki eteni hirmu vauhtia. Leikkausvaatteet päälle, tukisukat jalkaan ja omaa vuoroa odottelemaan lämpöpeiton alle.


Teidän tsempeistä oli ihan älytön apu, juuri ennen H-hetkeä ja sen jälkeen. Kiitos paljon, oikeasti ❤️ Tämmöisissä hetkissä sitä on jotenkin tosi haavoittuvainen, ja näinkin henkilökohtaisten asioiden jakaminen julkisesti kaikille ei ole se helpoin juttu. Sitten kun kaikki te ihanat olette hengessä mukana, kannustatte ja sanotte, että olet vahva, niin sitä on helpompi myös olla sitä. Kiitos niin paljon!

Leikkaus

Vähän ennen kahdeksaa hoitaja tuli hakemaan mut odotushuoneesta. Salissa oli paljon henkilökuntaa ja kaikki olivat mukavia. Minuun laitettiin kaiken maailman lappuja ja johtoja kovan härdellin käydessä ympärillä. Sitten sanottiin, että nyt voisit alkaa ajattelemaan kaikkea mukavaa. Rukoilin vain että saisin jatkaa elämää B:n ja poikien kanssa. Elionin kasvot piirty mieleen.

Ennen kuin tajusin edes nukahtaneeni, olkapäähän silitettiin ja sanottiin että leikkaus on nyt ohi. Se on maailman friikein fiilis. Ei se ole nukkumista. Se on kuin filmistä olis katkastu pala pois, ilman alkua ja ilman loppua.


Herättyäni olin aivan tokkurassa ja mahaan sattui. Sain kipulääkettä ja vähän väliä hoitajat tulivat tarjoamaan juotavaa. Nukahdin tosiaan Trippi kourassa, jonka jälkeen heräsin julmettuihin kipuihin.

Halusin soittaa B:lle kertoakseni, etten pääsekään tänään kotiin. Sain heräämön puhelimen, mutta hän ei vastannut. B oli ollut koko yön töissä, säikähdin että hän on nukahtanut ja pojat jääneet ilman valvontaa. Soitin siskolle, hänkään ei vastannut. Soitin äitille Kuopioon, joka tiesi poikien menneen mun siskolle, jotta B saisi edes vähän nukuttua. Sitten mun puhe alkoi sammaltaa, jonka jälkeen mulla ei pahemmin ole muistikuvia.

Usean tunnin jälkeen heräsin taas. Olo oli kuin humalaisella. Olisin halunnut pirauttaa läheisille ja vastailla viesteihin, mutta heräämössä en saanut omaa puhelinta. Päädyin höpöttelemään puolet mun elämästä mun hoitajalle, näin mulle kerrottiin, haha! :D Lopulta sainkin oman puhelimen heräämöön, sillä sisko oli kuulemma soittanut sairaalaan. Tuntui ihanalta puhua läheisten kanssa.


Viiden jälkeen illalla minut siirrettiin osastolle. Yöstä en muista paljon mitään. Muutenkin näinä muutamina päivinä leikkauksen jälkeen en ole ollut ihan täydessä terässäni, jos niin voi sanoa. Maha muistuttaa muumimamman masua ja on ihan ihmeellisen muotoinen turvotuksineen. Lisäksi siinä on neljä pientä haavaa, jotka tulivat tähystyksestä. Yksi vasemman munasarjan kohdalla, yksi vasemmalla sivulla, navan vieressä, yksi navassa, ja vielä yksi oikealla navan vieressä.

Tiistai-aamuna julmetut kivut jatkuivat kuukautisten ja migreenikohtauksen saattelemana. 

Leikkaava lääkäri tuli katsomaan, lohdutteli ja totesi rauhallisesti, etteivät voi laskea minua vielä tänäänkään kotiin. Kivut täytyi saada ensin hallintaan. Minut jouduttiin katetroimaan, jotta veren vuodolta saataisiin otettua puhdas virtsanäyte. Olo oli lohduton. Poikia ja B:tä oli kova ikävä, eikä sairaalassa saanut koronatilanteen vuoksi vierailla.

Koko tiistai meni kivunhallintaan ja kävelyharjotuksiin. Kävellessä tunne oli presis sama kuin sektion jälkeen: päätä huimaa, vatsaa kiristää ja kulkeminen muistuttaa enemmän 100-vuotiaan kyyryselän hipsutusta.


Keskiviikkona herättyä maha tuntui ensimmäistä kertaa siedettävältä. 

Lääkäri tuli hoitajan kanssa katsomaan. "No niin, alkaako elämä vihdoin voittamaan," lääkäri kysyi hymyillen. Sanoin, että maha tuntuu vihdoin paremmalta, mutta migreeni ei hellitä. Lääkäri katsahti hoitajaan ja kysyi: "Onko migreeniä lääkitty." Hoitaja sanoi minun saaneeni täydet annokset buranaa ja panadolia. "Niin mutta onko migreeniä lääkitty? Ei siihen buranat tässä kohtaa auta. Nyt potilaalle samantien täsmälääkkeet." Hoitaja poistui siltä seisomalta ja pian sain elämäni ensimmäisen ihkaoikean migreenilääkkeen. Minulla on siis kuukautiskiertoon liittyvä aurallinen migreeni, johon en ole saanut täsmälääkkeitä.

Imigran 50mg oli lääkkeen nimi. Otin sen, nukahdin uudestaan ehkä noin vartin päästä. Herättyä pääkipu oli ensimmäistä kertaa sairaalaolon aikana poissa. Olin niin onnellinen. Lääkäri tuli ja kertoi, että nyt he voivat hyvillä mielin laskea minut kotiin. Tunnin päästä B tulikin poikien kanssa hakemaan.

Ihana leikkaava lääkärini lähti saattamaan minut ulko-ovelle asti. Hitaasti hipsutellessa käytiin vielä läpi leikkausta, miten huonolla tuurilla kuukautiset hidastivat mun toipumista ja kuinka tästä eteenpäin nyt jatketaan. Osa oli odotettavissa, osa ei. Mutta jatkan tästä aiheesta ensi postauksessa - Nyt takaisin lepäämään.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

Edellisessä postauksessa: Toivepostaus: Kuinka Tavattiin B:n Kanssa