Muistan niin elävästi sen hymyn. Vaikka olin vaan 5-vuotias. Muistan sen onnen, kun näin hänen astuvan sisälle. Muistan kuinka loikkasin syliin ja tunsin itseni keijukaisen kevyeksi hänen käsivarsilla. Muistan nahkatakin hajun ja kuinka se natisi ihoa vasten kun rutistin lujasti. Muistan odotuksen. Muistan ikävän. Muistan ne lukemattomat syntymäpäivät kun juoksin postilaatikolla katsomassa olisiko onnittelupostia tullut. Muistan sen tunteen kuin ei olisi olemassa, sen miten 6-vuotias ei pysty ymmärtämään, miksi ei ole mitään sille toiselle tärkeimmistä. Muistan “Aja Hiljaa, Isi” -laulun ja vilkutukset ikkunasta mielikuvitukselliselle isille. Muistan kun uni ei tullut, oli ikävä niin.


Isättömyys aiheutti eniten ongelmia juuri lapsena olon ja aikuisuuden rajamailla. Kun oli tullut oman isän hylkäämäksi, sitä alkoi pitää normaalina, jos joku muukin kohteli väärin. Mua sai kohdella oikeastaan ihan miten vaan, eihän se tässä kohtaa tärkein ollu opettamassa muutakaan. Paholo piti vain niellä ja toivoa, että se joku/jotkut jaksaisi katsella mahdollisimman pitkään, ennen kun loppuviimein myös lähtisi.


Tänään vietetään isien päivää, itselle sitä vaikeinta päivää vuodesta. Nykyään oma paha olo on kuitenkin pakko yrittää unohtaa ja olla vain onnellinen omien lasten puolesta. Niin kovasti aina toivoin, että edes omilla lapsilla olisi elämässä se, jota kutsua isiksi. Ja joka myös olisi siinä, ihan oikeasti läsnä, ei vain muistoissa tai mielikuvituksessa. Välillä elämä kahden kulttuurin välissä on vaikeeta, mutta en vois kuvitellakaan vieväni omilta lapsilta oikeutta molempiin vanhempiin. Sitä ei vanhemmat vihoissaan ehkä aina ymmärräkään, miten heidän ratkasut saattaa lapseen vaikuttaa.


Tänä Isänpäivänä en kuitenkaan itke. Juhlin mun lasten kanssa, koska he saivat sen mitä itse aina kovasti halusin.

“Four years old and you know
He never walks away
He never asks for money
He takes care of me
‘Cause he loves me
Piece by piece, he restored my faith
That a man can be kind and a father could, stay”
-Kelly Clarkson