Eilen Nana ja Nai sitten lähtivät, yhtä surullisissa merkeissä kuin aina. Mikään muu ei särje mun sydäntä yhtä paljon kun isovanhempien itkuiset lähtösuukot nukkuville pojille. Tiedän tasan tarkkaan, että siinä kohtaa mielessä pyörii vaan pelko “viimeisistä hyvästeistä”. Kun pojat sitten heräävät alkaa se kysymystulva “missä on Nana ja Nai”… Itse aina haaveilin asuvani isovanhempien lähellä. Olin aina kateudesta soikea, kun kuulin muiden serkkujen vain menevän koulun jälkeen heidän luokse. Tosi ikävää, että myös omilla lapsilla on sama kohtalo: molemmat isovanhemmat asuu niin kaukana, ettei yhdessä kasvamisesta voi kuin haaveilla. Se tosiaan särkee mun sydämen.


Nanan ja Nain vierailu oli mun mielestä tosi onnistunu. Sain pitkästä aikaa vähän vapaata pojista ja pääsin kuvailemaankin ihan yksiksein. Ainoa ongelma oli kotiaskareet ja ruoan laitto: Nana sanoi, että olo on välillä kun vieraalla, kun en pyydä häntä mun avuksi kun teen kotihommia. No se johtui pelkästään siitä, etten osaa pyytää. Toisekseen mun mielestä Nana saa edes meillä ollessa istuu ihan rauhassa, Kosovossa kun ei oo ketään koskaan auttamassa. Muutenkin elettiin pääsääntösesti ihan normaalia elämää. Tällä kertaa ei tehty mitään kalliita reissujakaan mihinkään. Pojat vain nautti isovanhempien seurasta. Leon jopa nukkui joka yö Nanan ja Nain kanssa.


Nyt kuitenkin kuukauden vierailun jälkeen koitti kotiinlähtö. Täytyy myöntää, koti tuntuu jotenkin tosi kylmältä ja hiljaiselta. Ei tässä onneksi ole kuin reilu kuukausi, kun päästään itse Kosovoon juhlimaan vuoden vaihtumista. Ja mikäs muu piristäisi mieltä paremmin kuin joulun odotuksen aloittaminen. Laitettiin yhdessä tuumin koti joulukuntoon ja leivottiin ensimmäiset piparit. Jospa se tästä alkaisi pahamieli väistymään. Kuinka sä piristät itseäsi kun pahamieli yllättää?


Teddy Love

Mitä oot muuten mieltä tästä punaisesta turkista? Huomasin, että se on ollu pitkästä aikaa vaate, joka herättää paljon tunteita muissa. Läheiset lähinnä ihmettelee hilpeästi, B kysyi eilen vakavana olenko tosissani. Vastaan tulijat pysäyttelevät ihailemaan turkkia ja kysellen mistä olen sen löytänyt. Ja minä itse... Voin sanoo, että rakastuin tähän.


Tykkään takissa sen rohkeesta väristä ja koko nallemaisesta habituksesta, mutta myös siitä, millaisia fiiliksiä sen kanssa oleminen mussa itssessä herättää. Kuinka huomion herättäminen voi laittaa ihmisen etsimään itsestään ne kaikki itsevarmuuden rippeet, ja lopulta nauttimaan siitä ihan täysillä. Varsinkin kun huomaa, millaista hiljaista ihannointia terve itsevarmuus herättää muissa ihmisissä, molemmissa sukupuolissa. Siinä jotain, jonka eteen mun pitäisi muutenkin tehdä töitä. Itsevarmuus tuntuu ja näyttää hyvältä oli päällä sitten mitä tahansa. Ei tätä teddy-takkia voi siksi olla rakastamatta.

Kommentoi alle ja kerro, mikä on sun All Time Favourite vaate.