Kaikki äidit on erilaisia. Se on selvää. Mutta äitinä olo, se joksi äitinä olemisen itse tunnen on persoonaton. Meidän kaikkien äitien tehtävä on yks ja sama: Elää muita varten. Tehdä sitä 24/7, ja hiljentää ne omasta persoonallisuudesta kielivät ja omista tarpeista muistuttavat äänet itsessään. Eihän niillä oo väliä kun elää muita varten. Kaikki ne kerrokset, jotka tekee sut juuri sellaiseksi kuin oot muuttuu hetkessä yhdeksi. Yhdeksi värittömäksi ja tylsäksi sementiksi.

Ajatteletko säkin niin?

Itse osasin joskus kirjoittaa ylös kauniita ajatuksia. Osasin pukea sanoiksi kaiken mitä tunsin. Ainainen itsensä toistaminen, lasta kieltäminen, huudon ja itkun tai pelkästään merkityksettömän pulinan kuunteleminen on alkanu hiljakseen syömään tuota luovaa Niina. Enää ei kauniit ja leikittelevät lauseet muodostu niin kuin ennen. Nyt joudun kauan työstämään tekstejä. Joskus mua kohtaa ihan totaali tukahtuminen. Silloin joudun vain hiljaa luovuttamaan ja laittamaan koneen kiinni.

Oon alkanu kyseenalaistamaan koko blogin tulevaisuuden. Mitä järkeä on bloggaamisessa, jos kokee, ettei osaa kirjoittaa?

Ootko sä joutunu luopumaan jostain sulle tärkeästä vanhemmuuden tähden?

Kun ulkona törmään toiseen vaunuja työntävään naiseen, tuntuu kuin kävelisin peilin ohi. Tosin siitä peilistä heijastuvaa ihmistä tekisi mieli halata. Rutistaa oikein kunnolla ja sanoa että koita kuoma jaksaa. Vaikka olet äiti olet edelleen se sama ihminen kuin olet aina ollut. Ne kaikki eri persoonallisuuden kerrokset on edelleen sussa. Et ole sementtiä.

Tiiän että tarviin itse sitä halausta. En kuitenkaan  muilta, vaan itseltäni. On ollut jotenkin vaikea hyväksyä ja myöntää oma heikkous tässä työtehtävässä nimeltä äiti. 

Mun mielestä kaikilla pitäis olla tavotteita... unelmia. Mulle ne on koko elämän suola. Äidiksi tullessaan ei omille tavotteille löydy enää tilaa. Itsensä toteuttamisesta ja unelmien tavoittelusta tulee huono omatunto. Omat unelmat ja tavotteet on oikeastaan enää kuin kauniita unia, joista yksi lapsen parkasu saa hyvin nopeasti heräämään.

---

Kirjoitin tämän tekstin jo viikkoja takaperin. Nyt sen luettuani huomaan tosiaankin tehneeni oikean päätöksen otettuani vähän lisäaikaa itselle.

Äitiyden ei kuulu tuntua tuolta. Kaltaiselleni tavoitehakuiselle ihmiselle ei oo ollu kauheen kannustavaa tehdä 24/7 työtä, joka ei koskaan tunnu olevan valmis. Sen takia työ äitinä ei oo tuntunu kauheen arvokkaalta. Mikä taas on saanu kyseenalaistamaan koko oman itseni arvon.

Surullisinta tässä on, että toivoin lapsia useamman vuoden ajan. Nyt koen olevani maailman huonoin ja kiittämättömin äiti, kun edes puhun ääneen näistä asioista.

Rakastan lapsiani yli kaiken. Enemmän kuin itseäni. Musta on tuntunu kuin oisin putoavassa lentokoneessa ja yrittäisin auttaa ja hoitaa muita ilman omaa happinaamaria. Eihän se niin toimi. Ensin pitää huolehtia itsestä ennen ku voi huolehtia muista. Ei mikää ihme että niissä sumuissa syntyi tuo edeltävä teksti.

Äitiys. Paljon se antaa, paljon se ottaa. Se ottaa kaiken jos sen antaa ottaa. 

Ei anneta!

Äidin työ