Ihana kamala loppuraskaus

Havahdun nieleskelyyni. Närästää niin, että joudun oikeasti taistelemaan pitääkseni itseni yhdessä koossa. Vauvan jalka tai jokin muu raaja hakkaa kylkiluutani hänen hikottelun tahdissa. Avaan silmät. Vielä hämärtää. Alan haromaan kännykkää takanani olevalta yöpöydältä nähdäkseni, paljonko kello on. Käsi haroo kuitenkin vain tyhjää ja mietin, joudunko oikeasti liikuttamaan tätä lyijyltä tuntuvaa ruhoani? Toisen jalkani avulla ponnistan itseni kylkiasennosta selälleen. Huomaan oikean jalan olevan aivan jumissa ja kipeä aamuöisestä kramppiepisodista. Samalla sekunnilla tajuan vatsalaukun sisällön pyrkivän taas kurkkuun. Suljen silmäni ja keskityn nielasemaan vastaan. Pidätän hengitystä kunnes kohtaus menee ohitse. Käännän molemmat jalat oikealle ja valmistaudun toiseen isoon liikkeeseen: pylly ylös - tunnen vauvan valahtavan aivan keuhkojani vasten - ja keskivartalon tiputus oikeaan kylkiasentoon. Huokaisen tyytyväisenä. Tein sen ja olen nyt oikealla kyljelläni. Samantien huomaan jättäneeni puhelimen tyynyn alle. Kiroan mielessäni, kun tajuan tehneeni työn itseni kääntämiseksi ihan turhaan.

Kello näyttää 04:53. Ei jalkakrampista olekaan kuin reilu tunti aikaa. Oksuolo tekee taas tuloaan ja joudun nopealla päätöksellä punnertamaan itseni käsien avulla istumaan. Istuma-asentoon päästyäni tunnen sekä vauvan, että vatsalaukun sisällön valahtavan alas. Nyt uskallan varovasti ja keskittyen röyhtäistä. Se helpottaa oloa. Hengitän syvään, keuhkot tuntuvat pieniltä minigrip -pusseilta vauvan aiheuttaman paineen jäljiltä. Hän alkaa pyörimään. Katson alas. Paita on taas rullautunut ylös paljastaen kylmältä tuntuvan ja valtavalta näyttävän mahani. Katselen sen alkavan muljuilemaan puolelta toiselle. Äkkiä tajuankin olevan kiire vessaan, kun vauvan aiheuttama paine alkaa tuntumaan rakossa. Lähden vaappumaan kohti eteistä. Edelleen paljas vatsani keinuu askellessani ja mietin, miltähän tuntuisi nähdä pitkästä aikaa jalatkin kävellessä eikä vain vatsan alta vilahtelevia varpaita. Alan mielessäni laskemaan, kuinka kauan tätä helvettiä on vielä kestettävä: vielä kuukausi. Päätän, että tänäaamuna soitan kyllö äitille, sillä häneltä irtoaa varmasti lohduttavia sanoja. Ai mutta äitihän tulee tänään Kuopiosta yökylään. Haluaakohan se taas nukkua lastenhuoneessa? Ai kauheeta, lastenhuone odottaa vieläkin valmistumistaan. Hitot "vielä" kuukausi vauvan syntymään, vaan pikemminkin enää kuukausi! Voi, sitten pääsen taas nuuhkuttelemaan pientä önisevää ja tuhisevaa vauvelia. Yhtäkkiä mielen valtaa kaiho: saatan oikeasti olla viimeistä kertaa raskaana. Ikinä en enää tunne pikkujalkojen potkuja, syö suklaata hyvällä omatunnolla, silittele Leonin kanssa mahaani hänen samalla hokieassaan "auva" tai katsele B:n painavan korvaansa mahaani vasten kuunnellakseen, vastaako vauva hänen jutteluilleen. Miten voi yhdeksän kuukautta mennä niin nopeasti?

On hassua, kuinka laidasta laitaan tunteet ja ajatukset loppuraskaudessa heittelehtivät. Yhtenä hetkenä olo tuntuu niin epämukavalta, että olisi valmis painumaan samantien synnyttämään. Heti pian sitä saattaa kuitenkin tajuta raskaanaolemisen ainutlaatuisuuden  ja toivoisi ajan valuvan ohi edes hiukan hitaammin. Tunnetilojen vaihtelut vaikuttavat selvästi käyttäytymiseeni sekä B:n ja minun väliseen vuorovaikutukseen: välillä ihmettelen itsekin omaa käytöstäni. B:n tyypillinen balkanilainen temperamenttinen luonne ei aina jaksa ymmärtää suuria tunteitani ja kerran sanoi vain odottavansa, että vauva syntyy ja minä palaudun normaaliksi itsekseni. Hänen empatiakykynsä kuitenkin herää viimeistään silloin, kun alan itkemään. B ei kestä yhtään nähdä minun itkevän vaan on silloin valmis tekemään ja sanomaan mitä tahansa, jotta olisin taas iloinen.

Tunneherkkyys sekä ilon ja lähestulkoon masennuksen tunteiden vaihtelu ovat minulle tuttuja jo Leonin odotusajoilta. Silloin masennukseni vain paheni, mitä lähemmäksi laskettua aikaa päästiin. Raskausajan masennus jäi kuitenkin synnytyssairaalaan enkä onnekseni sitten kärsinyt paljon puhutusta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta eli baby bluesista. Omalla kohdallani luulen raskausajan masennuksen johtuvan sekä fyysisestä epämukavuudesta että nukkumisvaikeuksista. Tiedän unen olevan niin tärkeää ihmiselle, että sen väheneminen itsessään altistaa hormonimuutoksille ja jopa vakavalla masennukselle. Toivon, että tälläkin kertaa tunnetaifuunini rajoittuisi vain odotusaikaan, ja synnytyksen jälkeen kokisin taas olevani onnellinen ja ennen kaikkea oma itseni.