Törmäsin tänään blogin aiheita kategorioidessa (kai se sanotaan noin?) vanhaan postaukseen, jossa kerroin meidän ensimmäisestä visiitistä Kosovoon. Siitä ihka ensimmäisestä hetkestä kun astuttiin meidän uutuuttaan hohtavaan taloon. "The china had never been used. The sheets had never been slept yet," tuli ihan sama fiilis ku mummelilla Titanicissa. Haha! 

Lueskelin postausta eteenpäin samalla jännityksellä, ku mikä sillon reissupäivänä oli päällä. Tämän päivän jännitys muuttu vaan nopeasti haikeisiin fiiliksiin. Mikään ei nimittäin oo enää niin ku oli sillon. Siihen aikaan olin niin kovin varma, että kyllä saadaan B:n kanssa tämä kaksikulttuurinen kuvio toimimaan. Riittää, että yritän kaikkeni. Uskoin, että tärkeintä on meijän kahden välinen ymmärrys. Ei se niin sitten mennytkään. Ollaan jouduttu kohtaamaan kaksikulttuurisen parisuhteen varmasti suurin koetinkivi: kun ongelmat suhteeseen kumpuaa sen ulkopuolelta. 

En koskaan aikasemmin oo uskaltanu puhua näistä asioista blogissa ääneen. Oon joutunu filtteroida itseasiassa tosi paljon. Pakko myöntää, se on ollu suurin syy sille, että into bloggaamiseen väheni. Vieläkin mietin, uskallanko edes painaa julkasunappia vai jätänkö postauksen vaan luonnoksiin muhimaan. 

Totta kuitenkin on, että alusta alkaen mun tarkotusperät tälle blogille on ollu vain hyvät. Mun suurin toive on ollu tarjota vertaistukea muille kahden kulttuurin parisuhteessa painiskeleville. Alkuun ihmettelin, miksi aiheesta ylipäätään on niin vähän blogeja. Nyt ymmärrän miksi. Vaikeaa pitää blogia kun aina saa jännätä, mitä uskaltaa sanoa ääneen ja mitä ei. 

Ollaan kyllä B:n kanssa edelleen yhdessä. 

Ei helpolla, mutta ollaan kuitenkin. Vaikka onhan se totta, että pienten lasten perheissä pariskuntia muutenkin koetellaan. Ei voi syyttää yksin monikulttuurisuutta. Mutta kyllä valtaosa meidän riidoista ja ongelmista on kummunnut perheen ulkopuolelta. En tiedä oltaisiinko ilman sitä selvitty helpommalla. 

Nyt sitten ollaan tässä tilanteessa, että minulla ja lapsilla ei ole juurikaan muita kosovolaisia kontakteja kuin B:n vanhemmat, ja heitäkään ei olla nähty 1,5 vuoteen kiitos koronan. Alkuun meillä käv usein vieraita. Yhtäkkiä huomattiin, että vain me ollaan aina kyläilemässä, mutta meillä ei käydä vastavieraissa. Se on kuulemma kosovolaisessa kulttuurissa selvä merkki siitä, että halu yhteydenpitoon on yksipuolista. 

Yritettiin kovasti saada läheiset välit kaikkiin sukulaisiin ja tuttaviin, mutta ei se taida olla tapahtumassa. Onko syynä erilaisuus, en tiedä. Ehkä olo mun kanssa tuntuu vieraalta? Olen myös miettinyt, voisiko syy kaikkeen olla yksinkertaisesti kielimuuri. Heillä on ehkä hankala olo mun kanssa, kun selvää yhteistä kieltä ei ole. En tiedä ja tuskin koskaan saan tietääkään.

Vaikka B ei sitä ääneen myönnä, siitä lähtien, kun ongelmia alko tupsahtelemaan, B on etääntyny musta. Ja sekös saa mut tuntemaan itteni niin epäonnistuneeks. Sitten minä päädyn nalkuttamaan hänelle, josta hän äsyyntyy ja sitten ainakin ollaan riidoissa. 

Kuitenkin, aina kun oon ihmetelly, miksi hän tuntuu jotenkin muuttuneelta ja etääntyneeltä, B kyllä näyttää vilpittömästi uskovan, etten missään nimessä ois pystyny paremmin hoitaa roolia talon nusena. Musta ei vaan koskaan tuu kosovolaista. Tästä maasta kasvoin, 4 000 km:n päässä Kosovosta. Se on pitkä matka. Ei ihme, että välillä suomalaisten ja kosovolaisten on vaikeaa ymmärtää toinen toisiaan. Oon myös miettiny, että B on ehkä itsekin vain pettynyt siihen kuinka asiat meni, kun kuitenki näki, miten kovasti oon yrittäny saada meidän kulttuurien välisen kuilun kaventumaan.

On vaan hassua, kuinka asiat ja ongelmat, jotka ei oo lähtösin meistä kahdesta on alkanu jäytämään juurikin meidän kahden välistä suhdetta. Molemmat tiedostaa, että toinen on täysin syytön tilanteeseen, silti sitä jotenkin peilaa pahanmielen ja ahdistuksen toisen ongelmaksi. 

"Miksi et puolustanut?" 

"Miksi olet niin yliherkkä?" 

"Miksi et voinut oikaista?"

"Miksi et vain sanonut näin?"

"Ei kun aattelin että on hyvä kun sanon näin."

"Et kai sinä niin sanonut?!"

Ja siinä sitten onkin, vuosisadan riidan ainekset kasassa. Kuinka monet kerrat ollaan mietitty, miten hulluja oltiin kun tähän ryhdyttiin. Mitä oikein ajateltiin?! Sitten kuitenkin kun tilanne rauhottuu ja vietetään iltaa kahden kesken, näkee hyvin, ettei ongelma ole meidän kemioissa. Monesti saadaan niin hyvä keskustelu aikaseksi, että ollaan vielä yö kolmelta hereillä vällyjen välissä, nenä nenää vasten höpöttämässä. 

No mistä ne konfliktit sitten kumpuaa? 

Saattaa olla, että hyvinkin pienestä. Se mitä joku sanoi. Se mitä joku postasi someen. Se miten joku katsoi. Se kuinka musta monesti on tuntunu, että tein niin tai näin, aina vaan teen väärinpäin. Kun haluan olla hyväkäytöksinen ja kohtelias, olen heistä kylmä. Kun yritän hiljaa sopeutua joukkoon ja olla näyttämättä ulkomaalaiselta, olen etäinen. Kun haluan olla lämmin ja hauska, olen epäkorrekti. Kun en panosta ulkonäköön, näytän ihan kärsivältä. Kun laittaudun ja pukeudun nätisti... niin. Voit varmaan arvata mitä siitä sitten ollaan mieltä. 

Enkä nyt missään nimessä sano, että näitä ongelmia esiintyy kaikkien B:n ihmisten kanssa. Ei todellakaan! Kerran eräs B:n ystävän vaimo kyseli, olenko sopeutunut hyvin heidän kulttuuriin. Varovasti sanoin, että on ollut joitakin haasteita. Hän alkoi nauramaan, silitti käsivarteen ja sanoi, tietävänsä täysin mitä tarkoitan ja että sellaisia he monesti ovat toinen toisilleenkin. Varsinkin naiset. Voi elämä! Kerroin sen B:lle, johon hän sitten tuumasi, "I knew it! You're just so damn sensitive!" Heidän mittapuussaan varmasti olenkin yliherkkä. Mutta kun asiaa sitten yhdessä puitiin, tajusi B:kin, että tuollaiseen kulttuurieroon on mun lähes mahdoton sopeutua.


Päätettiin, ettei haluta hakkaa päätä seinään loputtomiin. 

Viime vuoden lopusta lähtien ollaan nyt sitten vain yritetty keskittyä meidän kahden välien ehostamiseen. B tekee edelleen hullun lailla töitä: toista työtä vieraalla ja toista omassa yrityksessään, eli ihan hirveesti ei jää aikaa parisuhteelle. Se mitä kuitenkin ollaan tehty, on että molemmat keskittyy hoitamaan oman roolinsa perheessä hyvin ja koittaa olla toiselle mukava. Sanat voi satuttaa niin paljon. Ja kun elämä potkii päähän, tottakai se on niin helppoa purkaa siihen lähinnä olevaan. Vaikka tällä kertaa just se lähinnä oleva on tarvinnu ne kaikista hellimmät ja rohkaisevimmat sanat. Ehkä juuri se on syöny meitä kaikista eniten. Ollaan tarvittu toisiamme nyt eniten, mutta ollaan sittenki oltu toisillemme just ne myrkyllisimmät ihmiset.

Voi Pyhä Sylvi! Nyt olisi pieni irtiotto kyllä niin paikallaan.

Ootko itse joskus sun suhteessa törmänny ulkoa kumpuuviin ongelmiin? Jaathan sen myös tännekin jos siitä selvisitte!


Ihanaa alkanutta viikkoa! <3