Ei pitänyt kirjoittaa ennen tiistaita. Jotenkin tää vaan tuntuu rauhottavalta. Ainoolta jollain tapaa lohduttavalta keinolta.

Iltaa kohden on alkanut olemaan enemmän kipuja, mitkä puoltaa sitä kohdunulkosta. Hassua, kipu on koko ajan enemmän vasemmalla, vaikka ultraava lääkäri oli näkevinään jotain oikealla. Mahakipu säteilee vasempaan reiteen, vasempaan hartiaan ja jopa vasempaan ranteeseen. Monestihan kohdunulkoisissa alkion sijainti selviää vasta leikkauksessa, jos ei ennen sitä ala itse tulemaan pois. Ultralla sitä on kuulemma tosi vaikeaa paikantaa.

Lisäksi mulla on jonkun verran sectioista arpikudosta, tiedä sitten tekeekö se alkion löytymisestä vielä vaikeemman. Ainakin sectiot lisää kohdunulkosen riskiä. Nyt tuntuu ihan hullulta, että joissain maissa, kuten Kosovossa, sectio on se yleisempi synnytystapa. Hullut sanon minä. Yhtään ei ajatella aioita pidemmälle. Halutaan vaan itse pystyä päättämään vauvan syntymäpäivä. Anteeksi. Saatan kuulostaa jyrkältä. Tässä kohtaa tuntuu vaan ihan hullulta, että joku haluaisi vapaaehtosesti tämmöisen riskialttiuden itselleen.

Olen tässä tänään selvitellyt enemmän asiaa. Haluan tietää onko mitään toivoa normaaliraskaudesta jäljellä, kun tuo kohdunulkoinen tuntuu paljon todennäkösemmältä. Tämmöistä mm. olen löytänyt:

- Raskausviikosta 4 eteenpäin ultralla voi nähdä kohdussa kasvavan sikiöpussin, joka vielä tässä kohtaa näyttää tyhjältä
- Ennen kuin Hcg arvot saavuttaa 1000-2000 ultralla ei voi paikantaa sikiöpussia (jos tiistain arvo on tuo toivottu 1600, sikiöpussi pitäisi olla nähtävissä)
- Sikiöpussi kasvaa n. 1 mm päivittäin, samassa suhteessa nousee Hcg-arvo
- Hcg:n tuplaantuminen jokatoinen päivä arvellaan olevan syy naisen pahoinvoinnille (omalla kohdalla pahoinvointi jäänyt tod.näk. pois kun alkio on lakannut kasvamasta ja Hcg arvo lähtenyt laskuun)

Mitä realistisemmin mietin, sen enemmän tiedän, etten vauvaa tule näkemään.

Anteeksi, parempaa kuvaa en tähän hätään keksinyt kuin tämä aikoinaan Pinterestistä löytämäni

Tullut tässä semmonen ajatus, että liekköhän tämä oli kohtalon ivaa. Tehtailin vauvaa puolisalassa, ehkä olikin karman laki, että tässä käy huonosti. B ollut tosin aivan ihana. Lohdutellut mua koko päivän ja yrittänyt kannustaa, että kyllä meillä tässä on vielä aikaa se kolmaskin tehdä. Eipähän ainakaan tarvii peitellä asiaa enää.

Saa vaan nähdä, kuinka pitkä prosessi tässä vielä on edessä. Toisilla kestää pitkään Hcg:n lähteminen laskuun. Sit riippuen hoitomuodosta saattaa tulla vielä raskautumiskieltoakin solumyrkkyjen takia. Tiedän, ei kannattaisi nyt miettiä liian pitkälle. Pitäisi mennä päivä kerrallaan. Tai pikemminki tunti kerrallaan tuntuu kohtuullisemmalta. Ja onkin nämä tunnit oikein madellu.

Mitenhän sitä saisi nämä päivät kulumaan nopeammin? Kun ei olisi näitä helvetin raskausoireita, niin voisi yrittää tehdäkin jotakin. Huomiseksi oli sovittu kuvaustreffit ja nyt arvonki, kykenenkö menemään. Toisaalta, jos yhtään olo sallii, saattais olla hyvä saada ajatukset ihan muualle hetkeksi.

Nää raskausoireet onki se kaikista musertavin asia tässä kaikessa. Koko ajan tuntee olevansa raskaana, mutta samalla tiedostaa, ettei koskaan tule saamaan vauvaa syliin saakka. Se kun monesti on se ainoa motivoiva tekijä raskausoireissa, tietää ainakin vauvalla olevan kaiken kunnossa. Kauheeta samaan aikaan toivoa, että kunpa kaikki olisi hyvin ja toisaalta, että kunpa se kuolis itsekseen pois.

Ehdin tossa jo miettiä, että tuon pari päivää oli tosi tyttöolo tästä. Eihän sitä tietenkään vielä voi tietää, mutta nuo aamupahoinvoinnit oli sitä luokkaa. Pojistahan mulla hädin tuskin oli mitään pahoinvointeja. Samoin tuli finnejä otsa täyteen, pojista ei ollut niitäkään. Eipä sillä, oli siellä sit kumpi tahansa, tuntuu vaan niin pahalta. En ottanut ultrakuvia mukaan tänään. Tuntu, etten halua muistoja siitä alkioepäilyksestä. Nyt jo tosin harmittaa. Tiistailta pyydän kyllä kuvat mukaan. Vaikken tätä vauvaa koskaan itselleni asti saakaan, tuntui se jo niin omalta. Ja olikin sitä.

Oma pikkunen. Eksyi vaan väärään paikkaan.