Apujoukot saapuivat - huomenna koittaa suuri päivä

Eilen se kauan odotettu päivä koitti: Nana ja Nai saapuivat Kosovosta. Apujoukot ovat nyt valmiusasennossa huomenna koittavaan elämän mullistukseen.

Kuva Pixabay

N. 15 vuotta takaperin B:n perheen elämä otti yllättäen uuden suunnan. Tuolloin he asuivat Saksassa, jossa olivat viettäneet viimeiset 13 vuotta. Nai oli poikien kanssa kotona ja Nana oli asioilla. Ovikello soi ja sisään ryntäsi ryhmä poliiseja vaatien heitä samantien pakkaamaan laukkunsa ja poistumaan maasta. Sota Kosovossa oli ohi, eikä heillä ollut enää lupaa asua Saksassa. Siltä istumalta Nai ja pojat pakkasivat tärkeimmät tavaransa ja heidät kuljetettiin lentokentälle. He poistuivat maasta seuraavalla koneella.

Nanaa kohtasi suuri järkytys kotiin palattua: koko asunto oli myllätty eikä muusta perheestä näkynyt jälkeäkään. Hänellä ei ollut aavistustakaan tapahtuneista, kunnes naapurin rouva tuli kertomaan kaiken. Kahden viikon ajan Nana onnistui pysyttelemään Saksassa ja yritti saada perhettään takaisin. Lopulta hänkin kuitenkin joutui luovuttamaan ja palasi Kosovoon perheensä luo. Heillä ei ollut kotia ja suurin osa omaisuudestakin jäi vupsien säästöineen Saksaan. B:n perhe joutui aloittamaan uuden elämän Kosovossa täysin tyhjästä.

Nuo ajat ovat onneksi enää vain muistoja ja vasten odotuksia elävät keskivertoa paremmin. Nyt he pääsivät viimein näkemään maan, jossa heidän poikansa on viimeiset 10 vuotta elänyt ja joka on kaiken hyvän heille mahdollistanut.

Nana ja Nai eivät olleet 15 vuoteen käyneet Albaniaa pidemmällä, joten Suomeen asti pääseminen on  heille molemmille ainutlaatuista.

Leon juoksi kentällä Nanan syliin onnesta soikeana. Eilinen ilta meni kuin siivillä tuliaisia ihmetellessä ja kuulumisia vaihtaessa.

Kotimme on yhtäkkiä täynnä hälinää ja elämää. En ole edes muistanut stressata lähestyvää sektiota. Illalla meinasin normaaliin tapaan pistää verenohennuslääkkeeni, kunnes tajusin sen olevan vuotoriskin vuoksi tauolla siihen asti, kunnes vauveli syntyy. Ihanaa ollut saada ajatukset synnytysasioista muualle ja ennen kaikkea saada perhe kokoon... Ainakin melkein.

Valitettavasti F:n vaimolle ei vielä myönnetty viisumia. En voi edes kuvitella sitä ikävän määrää, joka heitä tällä hetkellä kalvaa, kun ovat viimeiset yhdeksän kuukautta olleet erossa toisistaan. Nämä ovat jälleen niitä hetkiä, kun tajuan, kuinka etuoikeutettu ja vapaa sitä onkaan, kun on saanut syntyä suomalaisena. 

Ihan oikeasti se on kuin lottovoitto.

Viimeinen päivä mahan kanssa

Niin siinä sitten kävi, ettei synnytys käynnistynyt itsestään. Tänäiltana on tuleva sektio taas täyttänyt ajatukset. On sitä tullut muutama kyynelkin tihrustettua rehellisesti pelon vuoksi. Tajusin myös, että Leonille tulee ensimmäinen pidempi aika erossa äitistä. Se alkoikin sitten itkettämään iltapalapöydässä. Leon sanoi albaniaksi: äiti itkee. Hän nousi penkillänsä seisomaan, kietoi rimpulakätensä kaulani ympärille ja suukotti poskelle. Sekös sitten aukaisi hanat myös Nanalla ja Nailla. 

Mutta nyt on jälleen aika täyttää ajatukset positiivisilla asioilla. Hyvällä asialla sitä kuitenkin huomenna ollaan liikkeessä. On ollut ihana saada illan myötä tsemppiviestejä läheisiltä ihmisiltä. Kiitos vielä kaikille! 

Huomenna päättyy pitkä odotus ja viimein pääsen näkemään toisen lapseni. <3

Tukisukat ojennukseen ja kohti uutta aamun koita!