15.11.2014 poikani viimein syntyi. Apua! Onko siitä pian jo kolme kuukautta? Ne kuukaudet ovatkin menneet aivan uudenlaista elämää opetellessa. Mikään ei ole niin kuin ennen. Mikään ei ole enää niin helppoa, saatika itsestäänselvää. Nytkin naputtelen tätä tekstiä mahdollisimman nopeasti samalla kun toisella jalalla potkin vauhtia sitterissä hihkuvalle pojalle. Kauankohan se malttaa vain hihkua ennen kuin meno muuttuu turhautuneeksi kitinäksi? Ehdinkö sittenkään kirjoittaa?
Ennen lapsen syntymää ajattelin, että kyllähän tämä bloggaaminen onnistuu äitinäkin. Vauvathan vain syö ja nukkuu. Hah! :D Ehkä monesti, mutta refluksi ja allergiaepäilyt tekevät vauvasta vähän vaativamman ja nopeasti sitä huomaa olevansa vain varjo entisestä. Mutta se ei tunnu pahalta, sillä kyllä tuota pientä kitisijää rakastaa niin paljon, että helposti sitä pystyy omat tarpeet siirtämään tuonnemmaksi. Koko ajan arki muuttuu kuitenkin helpommaksi varmasti jo pelkän tottumisen myötä. Tänään pystyn sentään jo kirjoittamaan.
Synnytys ei mennyt aivan kuin oppikirjassa ja koenkin palautuneeni siitä vasta pari viikkoa sitten. Palautumisen myötä on herännyt haaveet päästä taas kuntosalille, ei siksi, että tässä olisi raskauskiloja karistettavana vaan päinvastoin: poika on imenyt minut kuiviin. Täysimetys todella lisää kulutusta ja vaivalla hankkimani viimeisetkin lihanrippeet on poissa. Mitkään vanhat vaatteet eivät enää istu, silmänaluset huutaa mustuuttaan ja kokonaisuudessaan näytän lähinnä syömishäiriöiseltä torakalta. Tiedän, olen ehkä nyt liian ankara itselleni, mutta en koskaan olisi voinut uskoa lapsen myötä muuttuvani näin välinpitämättömäksi itseäni kohtaan.
Olen päättänyt pienin askelin lähteä metsästämään kadoksissa ollutta itseäni. Tämän viikon tavoite on urheasti syödä kaikki ruokavaliooni kuuluvat päivittäiset 2500 kilokaloria sekä mennä salille. Salille meno hieman hirvittää, sillä todellisuuden kohtaaminen tuntuu vaikealta. Mitä varmemmin joudun suorittamaan treenit painoilla, joilla ennen ehkä lämmittelin. Awkward...
Jottei postaus menisi pelkäksi valitusvirreksi, haluan korostaa, ettei elämä äitinä ole pelkkää kärsimistä. En vaihtaisi tätä lapsettomuuteen mistään hinnasta. Rakastuin poikaan heti ensiparkaisusta, olin siinä etuoikeutettu. Kyllä se oli pysäyttävä hetki, jonka toivoisin jokaisen joskus kokevan. Kaksi tuntia heräämössä kului madellen, kun vain tuijotin kelloa ja odotin minuuttien kuluvan, jotta pääsisin taas lapseni luo. Arki vauvan kanssa on haastavaa, mutta korvaamatonta. Korvaamattomuus. Sitä poika on minulle ja minä pojalle. Siksi minun on nyt ryhdistäydyttävä itseni huoltapitämisessä.
Tervetuloa seuraamaan projektia Mamacitan Elvytys. Pyrin kirjoittelemaan edes kerran viikossa. Sehän on jo hyvä aloitus :)
Ennen lapsen syntymää ajattelin, että kyllähän tämä bloggaaminen onnistuu äitinäkin. Vauvathan vain syö ja nukkuu. Hah! :D Ehkä monesti, mutta refluksi ja allergiaepäilyt tekevät vauvasta vähän vaativamman ja nopeasti sitä huomaa olevansa vain varjo entisestä. Mutta se ei tunnu pahalta, sillä kyllä tuota pientä kitisijää rakastaa niin paljon, että helposti sitä pystyy omat tarpeet siirtämään tuonnemmaksi. Koko ajan arki muuttuu kuitenkin helpommaksi varmasti jo pelkän tottumisen myötä. Tänään pystyn sentään jo kirjoittamaan.
Synnytys ei mennyt aivan kuin oppikirjassa ja koenkin palautuneeni siitä vasta pari viikkoa sitten. Palautumisen myötä on herännyt haaveet päästä taas kuntosalille, ei siksi, että tässä olisi raskauskiloja karistettavana vaan päinvastoin: poika on imenyt minut kuiviin. Täysimetys todella lisää kulutusta ja vaivalla hankkimani viimeisetkin lihanrippeet on poissa. Mitkään vanhat vaatteet eivät enää istu, silmänaluset huutaa mustuuttaan ja kokonaisuudessaan näytän lähinnä syömishäiriöiseltä torakalta. Tiedän, olen ehkä nyt liian ankara itselleni, mutta en koskaan olisi voinut uskoa lapsen myötä muuttuvani näin välinpitämättömäksi itseäni kohtaan.
Olen päättänyt pienin askelin lähteä metsästämään kadoksissa ollutta itseäni. Tämän viikon tavoite on urheasti syödä kaikki ruokavaliooni kuuluvat päivittäiset 2500 kilokaloria sekä mennä salille. Salille meno hieman hirvittää, sillä todellisuuden kohtaaminen tuntuu vaikealta. Mitä varmemmin joudun suorittamaan treenit painoilla, joilla ennen ehkä lämmittelin. Awkward...
Jottei postaus menisi pelkäksi valitusvirreksi, haluan korostaa, ettei elämä äitinä ole pelkkää kärsimistä. En vaihtaisi tätä lapsettomuuteen mistään hinnasta. Rakastuin poikaan heti ensiparkaisusta, olin siinä etuoikeutettu. Kyllä se oli pysäyttävä hetki, jonka toivoisin jokaisen joskus kokevan. Kaksi tuntia heräämössä kului madellen, kun vain tuijotin kelloa ja odotin minuuttien kuluvan, jotta pääsisin taas lapseni luo. Arki vauvan kanssa on haastavaa, mutta korvaamatonta. Korvaamattomuus. Sitä poika on minulle ja minä pojalle. Siksi minun on nyt ryhdistäydyttävä itseni huoltapitämisessä.
Tervetuloa seuraamaan projektia Mamacitan Elvytys. Pyrin kirjoittelemaan edes kerran viikossa. Sehän on jo hyvä aloitus :)
No comments:
Post a Comment