Kotimatka osa 4
Kroatiassa vieläkin
Siinä tiivistettynä maisemat Kroatiasta Montenegron kautta Kosovoon. Kaiken kaikkiaan kaunista katseltavaa ja elämysrikkaita tapahtumia, mutta kyllä mukaan mahtui vähän ahdistusta ja kyyneliäkin.
Olimme ajaneet Kroatian merellisissä vuoristomaisemissa useamman tunnin. Tie oli edelleen pieni ja mutkitteleva, ja korkeuseroista johtuen ajoimme koko ajan vuoren rinteellä. Välillä tie nousi niin ylös, että minua oikein hirvitti katsoa ikkunasta ulos. Tie oli kapea, eikä reunalla ollut koko matkaa edes turvakaidetta, joidenki mutkien kohdille oltiin hilattu vain pari betoniporsasta. Sillointällöin tien poskessa oli kukkapuska ja kynttilöitä, mikä sai minut aika pelokkaaksi. Onneksi B ajoi rauhallisesti.
Olimme ajamassa kohti Dubrovnikia, kun yhtäkkiä ilmastointimme lakkasi toimimasta. Bemarissamme oli muutamassa minuutissa kuuma kuin saunassa, eikä ikkunoita edes kannattanut avata, sillä ulkolämpötila lähenteli 40:ä. Ahdistus alkoi oikein todenteolla iskemään siinä vaiheessa, kun pylly alkoi hikoilemaan nahkapenkeissä. Onneksemme ei tarvinnut ajaa kauan aikaa kunnes näimme Dubrovnikin siintävän edessämme. Kaupunkiin saavuttua B päätti ensimmäisenä löytää jonkin korjaamon, jossa ilmastoinnin tila voitaisiin tsekata. Menimme paikalliseen Mazda-liikkeeseen ja ystävällinen henkilökunta otti meidät ilomielin vastaan. Onneksi ilmastointimme oli vain täyttöä vaille ja pian puhaltimet puhalsivat ah niin ihanan viileää ilmaa. Emme heti jatkaneet matkan tekoa, vaan halusimme jäädä katselemaan maisemia, olihan Dubrovnik haluttu ja upea turistikohde. Turkoosi meri liplatti ja upeat hotellit koreilivat rantojen tuntumassa. Kahvittelun ja pienen shoppailuhetken jälkeen matka sai taas jatkua.
Montenegro
Olimme ajaneet lähes yhtäsoittoa Montenegroon asti. Oli aika pysähtyä syöttämään Leon ja päätimme jäädä hetkeksi isolle huoltoasemalle. Lämmitimme Leonin ruoan kassalla, kunnes yhtäkkiä kuulin selkäni takaa: "Noniin, voitte molemmat valita yhdet jäätelöt." Kesti hetken ennen kuin tajusin, ettei tämmöisessä paikassa, keskellä ei mitään jossain päin Montenegroa kuuluisi kuulla suomen kieltä. Käännyin katsomaan taakseni ja näin suomalaisen äidin kahden lapsen ja heidän ulkomaalaisen isänsä kanssa. Yhtäkkiä maailma tuntui niin pieneltä. Olisi tehnyt mieli juosta halaamaan kyseistä naista, sillä oli niin helpottavaa nähdä, että kaltaisiani kahden kulttuurin välissä eläviä suomalaisia on muitakin olemassa. Siinä hetkessä kaukana kotoa ollessani, suomen kieltä moneen päivään kuulemattani oli kuin raikas, puhdistava tuuli olisi pyyhältänyt ohitseni tehden olostani yhtäkkiä niin kevyen, jopa helpon. Olen Montenegrossa. Toiset suomalaisvaimot saattavat joutua matkustamaan miehensä perässä kokonaan ulos Euroopasta, oikeasti täysin erilaisiin, jopa vaarallisiin paikkoihin. Minähän pääsen helpolla. Tuon jälkeen istuin seuraavat muutamat tunnit autossa huomattavasti hiljaisempana. Harmitti, etten Suomessa tunne ketään vastaavanlaisessa elämäntilanteessa olevaa naista. Kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, kun tuon huoltoasemalla saamani tunteen voisin kokea useamminkin ihan normaalissa arjessa. En oikeasti ole yksin, vaikka se siltä usein tuntuukin.
Kotor, kuva täältä |
Päästyämme Kotoriin alkoi aurinko laskemaan. Mies sanoi, ettei meidän kannatakaan tänään yrittää päästä kotiin asti. Olin niin pettynyt. Matkaa oli vielä useampi satakilometri, eikä niillä teillä kannattanut ajaa pimeän aikaan. Olimme n. 90 km päässä rantakohteesta nimeltä Ulcinj. Albaanialaisilla ja Kosovolaisilla on tapana tehdä sinne kesäisin lomamatkoja ja olinkin kuullut paljon paikasta. B muisti hänen isänsä vanhan ystävän omistavan sieltä loma-asuntoja ja päätimme kokeilla, olisiko hänellä meille vapaata huonetta. Saisimme varmasti vieraanvaraista kohtelua ja aamulla olisimme taas täynnä virtaa jatkamaan loput kilometrit kotiin asti.
Ulcinj, kuva täältä |
Mitä lähemmäksi Ulcinjia pääsimme, sen huonokuntoisemmiksi, kapeimmiksi ja pelottavimmiksi tiet muuttuivat. Yhtäkkiä päädyimme jonon jatkeeksi ja liikenne oli kokonaan pysähdyksissä. Yritimme kuikuilla eteemme, muttemme nähneet, mikä liikenteen oli tukkinut. Osa edelläolevista teki u-käännöksen ja jatkoi matkaa takaisinpäin. Me emme muuta tietä tienneet joten jouduimme vain pikkuhiljaa liikkua eteenpäin. Pian huomasimme suuren turistibussin yrittävän myös kääntyä takaisin tulosuuntaan, mutta niin kapealla tiellä se vei hurjasti aikaa. Kun bussi viimein pääsi lähtemään, näimme mikä liikenteen oli tukkinut: pieni valkoinen henkilöauto makasi katollaan keskellä tietä. Se oli suistunut tieltä jostain ylempää ja rysähtänyt suoraan meidän ajoreitillemme. Pääsimme hitaasti ohittamaan onnettomuuspaikan ja näimme kolme miestä yrittämässä siirtää autoa pois tieltä. He olivat selvästi olleet matkustajia, sillä kaikki heidän vaatteensa olivat rytäkässä likaantuneita. Onneksi henkilövahingoilta oltiin vältytty.
Ulcinjiin päästyämme oli pimeys jo laskeutunut. B:n isän ystävällä oli kuin olikin meille majapaikka. Talo oli iso ja vanhakin jo. Talon emäntä esitteli huoneen minulle kun B jäi juomaan teetä isännän kanssa. Huoneessamme oli iso parisänky, vanha, massiivipuinen komero ja kylpyhuone. Minun oli tarkoitus mennä suihkuun, mutta kylpyhuonn katon rajassa väijyvät kaksi isoa hämähäkkiä estivät tietenkin aikeeni. Jäätyäni yksin huoneeseemme istuin sängyn laidalle ja repesin itkuun. Koko päivä oli tälle tottumattomalle matkustajalle ollut täynnä tunteita ja siinä yksin ollessa en enää osannut sulkea niistä yhtäkään. Itkin kauan ja vain toivoin, ettei kukaan tulisi etsimään minua. Yhtäkkiä illan rukouskutsu alkoi soimaan ulkona ja sain rauhoitettua itseni. Kuulin rukouskutsun ensimmäistä kertaa elämässäni ja rupesin vain ihmettelemään, kuinka tämä kaikki on ihan normaalia elämää ja arkea näille ihmisille. Ehkä minussa onkin pieni "kermaperse"-puoli, jonka on saanut aikaan meille suomalaisille itsestään selvät asiat, kuten normaalilevyiset tiet ja turvakaiteet pudotuksen reunalla. Päätin yrittää avartaa katselmustani ja ryhdistäytyä. En ole koskaan kokenut olevani kermaperse, enkä halua olla sitä täälläkään. Suihkun jätin kuitenkin välistä. Hämähäkkien suhteen voin olla vähän kermaperse :)
Ulcinj yöllä, kuva täältä |
Aamulla heräsimme kukonlaulun aikaan, kirjaimellisesti :) Naapurin kanala oli suoraan ikkunamme alla ja siinä mekkalassa ei todellakaan voinut nukkua. Lähdimme ajamaan kohti kotia ja tiesimme, että n. viiden tunnin päästä olisimme kotona. Jännitti ihan hirmusesti...
Kotityöt ja parisuhde
Mielestäni mies ja nainen ovat samanarvoisia perheen sisällä oikeudellisesti ja puhtaasti henkisesti. Myös Suomen lakien mukaan mies ja nainen ovat tasavertaisia: lakimme takaa sekä miehille että naisille oikeuden omaisuuteen ja oikeuden toimia yrittäjänä tai johtaa yritystä. Nykyään myös valtaosassa yrityksistä mies ja nainen ansaitsevat saman palkan samasta työstä. Tasa-arvo on Suomessa jo pitkälle kehittynyt, mutta mistä johtuu, että nämä perusasiat ovat jatkuvan tappelun alaisina kodin seinien sisäpuolella. Aina kuulee juoruttavan, kuka missäkin suhteessa on tossun alla ja kuka suorastaan tyrannisoi. Puolisot käyvät kamppailua siitä, kumpi tekee kotihommia enemmän, kumpi hoitaa lapsia enemmän, kumpi tuhlaa rahaa enemmän, ja kaiken kaikkiaan, kumpi kärsii elämässään enemmän. Mielestäni liitto on kuin kahden henkilön omistama yritys. Jotta se olisi kannattava, työtehtäväjako tulisi olla selvä ja tulot tulisi käyttää oikeudenmukaisesti koko perheen hyväksi. Fakta on, että mies ja nainen ovat yleisesti ottaen ihmisinä erilaisia, mutta se ei meinaa sitä että toinen olisi vähempiarvoinen. Yhtälailla kuin lääkäri on samanarvoinen insinöörin kanssa, voidaan vain todeta heillä olevan eri tehtävät.
Viisi vuotta sitten törmäsin lehtiartikkeliin, jossa pariskuntia ohjeistettiin selviämään yleisimmästä riitoja aiheuttavasta tekijästä nimeltä kotiaskareiden tehtäväjako. Harmi, etten onnistunut löytämään artikkelia enää mistään. Se kuitenkin avasi omat silmäni tuolloin ja sen jälkeen olen työstänyt aihetta vielä eteenpäin mielessäni. Kiitos sen, näistä asioista ei meillä tarvitse juurikaan riidellä. On täysin perheen sisäinen sopimus, mitkä hommat kuuluvat miehelle, mitkä naiselle. Miksi pitäisi yleistää, että naisen kuuluu aina imuroida ja miehen pestä auto? Näinhän se yleensä menee, mutta loppupeleissä jokainen parisuhde muodostuu kahdesta uniikista yksilöstä tehden koko pariskunnasta muihin nähden uniikin. Kaikilla pariskunnilla on myös kahdesta yksilöstä muodostunut uniikki arvomaailma. Siksi ei voida yleistää, miten jokaisen pariskunnan tulisi elää ja jakaa kotityöt seesteisen parisuhteen saavuttamiseen. Löytämäni lehtiartikkelin pääneuvo oli tehdä selkeä tehtäväjako, jolla kotityöt hoituisivat ilman, että toinen kokee tekevänsä koko ajan enemmän kuin toinen. Jos kotihommista täytyy yhtenään perheen sisällä taistella, voisi olla ihan hyvä idea istua alas ja käydä tehtävä tehtävältä läpi, kuka hoitaa mitäkin. Ajatelkaa työpaikkaa, jossa kenellekään ei olisi annettu työtehtävää, vaan kaikilla olisi lupa tehdä vähän sitä mitä huvittaa. On selvää, että silloin jotkut yksilöt eivät tekisi mitään ja toiset tekisivät yli oman henkisen ja fyysisen kapasiteetin. Kuten yrityksissä, myös kotona tehtävän jaossa kannattaisi huomioida molempien vahvuudet ja hyödyntää niitä. Jos toinen on parempi siivoamaan, miksi väkisin sysätä sitä sille, joka ei sitä yhtä hyvin hallitse? Eihän bändissäkään solistin ja rumpalin tehtäviä vaihdeta välillä päittäin tasa-arvon nimissä. Se olisi typerää ja johtaisi kirjaimellisesti epäsopusointuun. Perheeseen ja kotiin liittyviä töitä löytyy muitakin kuin vain siivoaminen.
Ennenvanhaan naiset hoitivat kodin ja lapset kun miehet menivät ansiotyöhön. Tehtävänjako oli selvä. Voiko se olla syynä sille, ettei avioeroja juurikaan tapahtunut? Nykynainen vastaisi todennäköisesti, että ei. Silloin vain oltiin onnettomina väkisin yhdessä. Toki varmasti joissaki tapauksissa, mutta itse ajattelen vanhassa järjestelmässä olleen paljon hyvää. Itse uskon, että ristiriitoja ja epäonnea vain ruokitaan nykypäivänä, kun yhteiskunta yrittää kuroa miehen ja naisen välisiä eroja. Fakta kuitenkin on, että pääsääntöisesti me olemme erilaisia. Miksemme mielummin hyödyntäisi sitä kuin koko ajan taistelisimme sitä vastaan? Nykypäivänä sentään on mahdollisuus jakaa tehtäviä luovemmin. Mies voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia, mikäli se sopii paremmin kyseiselle pariskunnalle, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Onneksi!
Viisi vuotta sitten törmäsin lehtiartikkeliin, jossa pariskuntia ohjeistettiin selviämään yleisimmästä riitoja aiheuttavasta tekijästä nimeltä kotiaskareiden tehtäväjako. Harmi, etten onnistunut löytämään artikkelia enää mistään. Se kuitenkin avasi omat silmäni tuolloin ja sen jälkeen olen työstänyt aihetta vielä eteenpäin mielessäni. Kiitos sen, näistä asioista ei meillä tarvitse juurikaan riidellä. On täysin perheen sisäinen sopimus, mitkä hommat kuuluvat miehelle, mitkä naiselle. Miksi pitäisi yleistää, että naisen kuuluu aina imuroida ja miehen pestä auto? Näinhän se yleensä menee, mutta loppupeleissä jokainen parisuhde muodostuu kahdesta uniikista yksilöstä tehden koko pariskunnasta muihin nähden uniikin. Kaikilla pariskunnilla on myös kahdesta yksilöstä muodostunut uniikki arvomaailma. Siksi ei voida yleistää, miten jokaisen pariskunnan tulisi elää ja jakaa kotityöt seesteisen parisuhteen saavuttamiseen. Löytämäni lehtiartikkelin pääneuvo oli tehdä selkeä tehtäväjako, jolla kotityöt hoituisivat ilman, että toinen kokee tekevänsä koko ajan enemmän kuin toinen. Jos kotihommista täytyy yhtenään perheen sisällä taistella, voisi olla ihan hyvä idea istua alas ja käydä tehtävä tehtävältä läpi, kuka hoitaa mitäkin. Ajatelkaa työpaikkaa, jossa kenellekään ei olisi annettu työtehtävää, vaan kaikilla olisi lupa tehdä vähän sitä mitä huvittaa. On selvää, että silloin jotkut yksilöt eivät tekisi mitään ja toiset tekisivät yli oman henkisen ja fyysisen kapasiteetin. Kuten yrityksissä, myös kotona tehtävän jaossa kannattaisi huomioida molempien vahvuudet ja hyödyntää niitä. Jos toinen on parempi siivoamaan, miksi väkisin sysätä sitä sille, joka ei sitä yhtä hyvin hallitse? Eihän bändissäkään solistin ja rumpalin tehtäviä vaihdeta välillä päittäin tasa-arvon nimissä. Se olisi typerää ja johtaisi kirjaimellisesti epäsopusointuun. Perheeseen ja kotiin liittyviä töitä löytyy muitakin kuin vain siivoaminen.
Ennenvanhaan naiset hoitivat kodin ja lapset kun miehet menivät ansiotyöhön. Tehtävänjako oli selvä. Voiko se olla syynä sille, ettei avioeroja juurikaan tapahtunut? Nykynainen vastaisi todennäköisesti, että ei. Silloin vain oltiin onnettomina väkisin yhdessä. Toki varmasti joissaki tapauksissa, mutta itse ajattelen vanhassa järjestelmässä olleen paljon hyvää. Itse uskon, että ristiriitoja ja epäonnea vain ruokitaan nykypäivänä, kun yhteiskunta yrittää kuroa miehen ja naisen välisiä eroja. Fakta kuitenkin on, että pääsääntöisesti me olemme erilaisia. Miksemme mielummin hyödyntäisi sitä kuin koko ajan taistelisimme sitä vastaan? Nykypäivänä sentään on mahdollisuus jakaa tehtäviä luovemmin. Mies voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia, mikäli se sopii paremmin kyseiselle pariskunnalle, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Onneksi!
Suurin osa suomalaisista läheisistäni ja tuttavistani ajattelevat, että olen parisuhteessamme alistettu ja lähestulkoon nyrkin ja hellan välissä, sillä B ei siivoa eikä kokkaa. Hän tekee keskimäärin 12:n tunnin pituisia työpäiviä. Joskus tunteja kertyy 8, joskus 16. Kuulen usein kauhisteltavan, miksi ihmeessä keitän B:lle joka aamu kahvin. Eikö hän itse osaa? Osaa, mutta mielestäni se kahvin keitto on pientä hänen työhönsä verrattuna. Teen sen mielelläni, jos vain pystyn sillä auttamaan hänen työssäjaksamistaan.
Koska B:n ei tarvitse murehtia siivoamisesta ja ruoan laitosta, hän mielellään tekee töitä useamman tunnin keskivertoa enemmän. Itse saan keskittyä pojan kanssa kotona olemiseen. Jos B olisi suomalainen, ei tätä meidän loppujen lopuksi aika yleisesti käytettyä järjestelyä ehkä ihmeteltäisi. On vain vaikeaa sanoin muttaa niitä käsityksiä, joita ihmiset ovat tietyistä maista mielissään luoneet, varsinkin kun on kyse Kosovon kaltaisesta muslimimaasta. Kun olin vasta tavannut B:n, juttelimme kerran tyttöporukalla perheen sisäisistä tehtävän jaoista ja silloin kerroin vielä avoimemmin B:n ja minun sopimuksista. Jälkikäteen kuulin erään tytöistä puhuvan muille kovaan äänen kuinka minut on aivopesty ja varmasti tulen vielä joku päivä huivi päässä vastaan. Silloin opin, etten voi enää yhtä avoimesti osallistua keskusteluihin, sillä ihmisten käsitykset ovat jo leimanneet B:n ja teimme miten tahansa, monet kokevat sen negatiivisena.
Kun ajatellaan parisuhderiitoja liittyen perheen työnjakoon ja rahan ansaitsemiseen, voidaan huomata niiden lähes aina juontavan juurensa yhdestä asiasta: Jokaisessa ihmissuhteessa on olemassa yksi perustavanlaatuinen tarve ja se on kokea olonsa sekä olennaiseksi että arvostetuksi. Jos tämä ei täyty, riitoja syntyy varmasti vaikka kuinka tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti parisuhteeseen ja kotiin liittyvät tehtävät oltaisiin jaettu. Kuinka mukavaa on kokata herkullinen ateria, kun sen jälkeen saa mojovan kiitoksen? Kuinka kivaa on tulla rankan työpäivän jälkeen kotiin, missä puoliso odottaa sanoen: "Olet varmasti väsynyt, tein sinulle ruokaa."? Alkuhuuman jälkeen toista aletaan kuitenkin herkästi päitämään itsestäänselvyytenä, varsinkin siinä vaiheessa kun jälkikasvua alkaa syntymään. Kaikki huolenpito ja hellyys osoitetaan lapsille, vaikka ihan samalla tavalla me aikuiset tarvitsemme sitä. Onko ihme, että eroja tapahtuu niin usein lapsen synnyttyä?
Milloin viimeksi olet kiittänyt puolisoasi? Miloin viimeksi olet silitellyt hänet uneen? Puolisoiden kuuluisi olla ennen kaikkea toistensa tuki, turva ja lohtu tässä vaativassa maailmassa. Jos minä en ole sitä hänelle, ei hänkään osaa olla sitä minulle.
Koska B:n ei tarvitse murehtia siivoamisesta ja ruoan laitosta, hän mielellään tekee töitä useamman tunnin keskivertoa enemmän. Itse saan keskittyä pojan kanssa kotona olemiseen. Jos B olisi suomalainen, ei tätä meidän loppujen lopuksi aika yleisesti käytettyä järjestelyä ehkä ihmeteltäisi. On vain vaikeaa sanoin muttaa niitä käsityksiä, joita ihmiset ovat tietyistä maista mielissään luoneet, varsinkin kun on kyse Kosovon kaltaisesta muslimimaasta. Kun olin vasta tavannut B:n, juttelimme kerran tyttöporukalla perheen sisäisistä tehtävän jaoista ja silloin kerroin vielä avoimemmin B:n ja minun sopimuksista. Jälkikäteen kuulin erään tytöistä puhuvan muille kovaan äänen kuinka minut on aivopesty ja varmasti tulen vielä joku päivä huivi päässä vastaan. Silloin opin, etten voi enää yhtä avoimesti osallistua keskusteluihin, sillä ihmisten käsitykset ovat jo leimanneet B:n ja teimme miten tahansa, monet kokevat sen negatiivisena.
Kun ajatellaan parisuhderiitoja liittyen perheen työnjakoon ja rahan ansaitsemiseen, voidaan huomata niiden lähes aina juontavan juurensa yhdestä asiasta: Jokaisessa ihmissuhteessa on olemassa yksi perustavanlaatuinen tarve ja se on kokea olonsa sekä olennaiseksi että arvostetuksi. Jos tämä ei täyty, riitoja syntyy varmasti vaikka kuinka tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti parisuhteeseen ja kotiin liittyvät tehtävät oltaisiin jaettu. Kuinka mukavaa on kokata herkullinen ateria, kun sen jälkeen saa mojovan kiitoksen? Kuinka kivaa on tulla rankan työpäivän jälkeen kotiin, missä puoliso odottaa sanoen: "Olet varmasti väsynyt, tein sinulle ruokaa."? Alkuhuuman jälkeen toista aletaan kuitenkin herkästi päitämään itsestäänselvyytenä, varsinkin siinä vaiheessa kun jälkikasvua alkaa syntymään. Kaikki huolenpito ja hellyys osoitetaan lapsille, vaikka ihan samalla tavalla me aikuiset tarvitsemme sitä. Onko ihme, että eroja tapahtuu niin usein lapsen synnyttyä?
Milloin viimeksi olet kiittänyt puolisoasi? Miloin viimeksi olet silitellyt hänet uneen? Puolisoiden kuuluisi olla ennen kaikkea toistensa tuki, turva ja lohtu tässä vaativassa maailmassa. Jos minä en ole sitä hänelle, ei hänkään osaa olla sitä minulle.