8 Hassuinta Kysymystä, Joita Toisilleen Ulkomaalaisilta Pariskunnilta Kysytään Koko Ajan
Parisuhdeongelmat - kelläpä ei olisi niitä? Varsinkin jos ette satu kuulumaan siihen normaaliin muottiin, miltä parisuhteen "kuuluisi" näyttää. Onneksi nykyään on yleisesti hyväksyttyä olla suhteessa itselleen ulkomaalaisen kanssa. Silti tuijotuksilta on mahdoton välttyä. Kerran eräs suomalainen keski-ikäinen nainen huusi minulle "Sinäkin ulkomaalaisen kul***n lutkuttaja! Miksi ei vain voi pysyä omanmaalaisten kanssa?! Häpeäisit!" Onneksi tuo on jäänyt ainoaksi äärirajatapaukseksi, mutta kertoo hyvin siitä, kuinka on mahdoton olla tulematta huomatuksi yhdessä ollessa.
Pääsääntöisesti ihmiset on kuitenkin hyvällä tapaa uteliaita meidän elämästä. Jotkut kysymykset - omaan korvaan ne hupsuimmat - nousee toisia useammin esiin. Ajattelin tänään vastata niihin täällä bloginkin puolella.
1. Mitä perheesi ajattelee puolisosi rodusta
Nykyään ei oikeastaan mitään, mutta alkuun se oli vaikeampi paikka meidän äidille. Hänellä oli huonoja kokemuksia nuoruudessa hyvän ystävän ulkomaalaisesta puolisosta, joka oli jäänyt jollain tapaa kummittelemaan. Nykyään B on todistanut hyväsydämisyytensä, mutta ei varmasti koskaan tule olemaan yhtä läheinen minun vanhemmille kuin toinen vävypoika. Kun ei ole yhteistä kieltä, ei pintaa syvemmälle pysty oikein raapaista. Silti he kyllä aina vakuuttelee, että tykkäävät kyllä B:stä, vaikka eivät kauheasti pystykään juttelemaan.
B:n puolen sukulaisille meidän suhde olikin yllättäen vaikeampi ymmärtää. Kaiken myötä oon tajunnut, kuinka suvaitsevaisia valtaosa suomalaisista onkaan. Tiedän, että tuun ikuisesti olemaan monelle B:n läheiselle outolintu, toisille jopa pettymys, tein sitten mitä tahansa, yritin sitten kuinka paljon tahansa. Nykyään olen hyväksynyt asian. Kaikki ei vaan voi tykätä kaikista. En voi pakottaa ketään tykkäämään minusta. Onneksi meillä on kuitenkin toisemme. Se on mulle kaikki kaikessa. Kunhan meidän perheellä on kaikki hyvin, olen onnellinen.
2. Eikö olisi vain helpompaa olla omanmaalaisen kanssa yhdessä?
Oman kokemuksen perusteella ei. Tää on tosi yleinen kysymys, mutta valitettavasti vastaus riippuu niin vastaajan omista kokemuksista. Mulla itsellä on välillä vaikeuksia ymmärtää suomalaisia miehiä, josta johtuen en itselle sopivaa miestä siitä joukosta löytänyt, vaikka todennäkösyydet olikin huomattavasti isommat. Oikeastaan juuri ne asiat, joita suomalaisissa miehissä oon inhoksunut, ei kuulunut B:hen.
Mutta! En sano etteikö varmasti suomalaisista miehistä löydy yhtä tunnollisia, ahkeria, huomaavaisia ja epäitsekkäitä yksilöitä, ei vaan koskaan sattunut omalle kohdalle. Ja varmasti on olemassa kuspäisiä kosovolaisia miehiä. Mutta omalla kohdalla, omien kokemusten perusteella vastaus kysymykseen on ei. Vaikka aikuisten oikeasti etnisyydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko suhde helppo vai ei. Meidän yhteiset kemiat toimii ja se on se ratkaseva tekijä ihan kaikissa parisuhteissa.
3. Eikö sua haittaa, ettei kosovolaisilla ole hyvä maine? Eikö sua koskaan pelota?
Stereotypiat on aina loukkaavia. Kosovolaiset on temperamenttisia joukkosurmaajia ja suomalaiset sulkeutuneita alkoholisteja, eikös niin :D Eli vastaus on ei haittaa, eikä pelota.
4. Mutta entäs lapset? Etkö pelkää, että heitä kiusataan koulussa?
Tottakai rasismi pelottaa. Saan itsekin kokea sitä aika ajoin kosovolaisilta. Mutta ajattelen sitä tosi harvoin. Leonin päiväkodin myötä pelko on alkanut hälvenemään, koska ei olla lainkaan törmätty rasismiin siellä. Toisekseen asutaan tosi monikulttuurisella asuinalueella ja haluttaisiin laittaa pojat viereiseen kouluun, jossa on luokka monikultuurisille lapsille ja englannin kielinen opetus.
Kaiken kaikkiaan yritän kasvattaa pojista mielenkiintoisia, miellyttäviä ja karismaattisia persoonia rakastavassa kodissa ja jättää tilastot taka-alalle. Jokainen toivoo lapsilleen parasta. Kiusattavaksi saattaa joutua kuka vaan. Etukäteen sitä ei voi tietää, siksi sitä on myös turha murehtia.
5. Eikö ahdista kun et voi suhteessasi kommunikoida omalla kielellä?
Tottakai meillä on välillä kommunikointiongemia. Minulla on suomalaiset aivot, kommunikoin sen sitten millä tahansa kielellä, teen sen siten miten meillä on totuttu kommunikoimaan. Joskus jokin asia ei kuulosta hyvältä ulkomaalaisen korvaan, vaikka meille on ihan normaalia puhua niin. Ja sama toisinpäin.
Huumori on sen suhteen yksi vaikeimmista osa-alueista. Joskus B:n perhe nauraa kaikki ihan mahat kippurassa jollekin asialle, ja kun B kääntää sen minulle tuijotan vain vaivaantuneesti ihan tyhmänä, koska mun mielestä siinä ei ole mitään hauskaa. Ja kuinka monesti olen heidän seurassa yksin nauranut jollekin asialle ja he puolestaan katsoneet minua ymmyrkäisinä.
Mutta, kommunikointiongelmia voi olla myös samankulttuurisissa suhteissa. Se hyvä puoli meillä ulkomaalaispariskunnilla on, että oletetaan automaattisesti, että tehdään asiat eri tavalla. Erimielisyydet ja erilaisuus on luonnollista, eikä merkki epävakaasta parisuhteesta.
6. Tapailitko myös ennen B:tä vain ulkomaalaisia miehiä?
Voiko tätä edes kysyä vaikuttamatta loukkaavalta? Ei, mulla ei ole mitään "Kosovokuumetta" tai "viidakkovilleyttä" tai "gigolohimoa", jos sitä tarkoitit. :D Toisekseen, jokainen on vapaa rakastumaan kehen vain. Mutta toisaalta, kun tätä ajattelee vähän syvemmin, jos suomalainen haluaa tapailla vain suomalaisia, siinä ei ole mitään outoa, mutta jos suomalainen tapailee vain, vaikka thaimaalaisia, sitä pidetään ihan jonain hyypiönä. Hassua...
7. Voisitko auttaa minua löytämään kosovolaisen miehen.
Voisin varmaan, mutta en oikein haluaisi. En ole koskaan oikein innostunut parijärkkäilystä. Oonko ainoo, jonka mielestä se on jotenkin hirmu vastuullista?
8. Tuijottaako ihmiset teitä kun olette treffeillä?
Voi vitsit kun joskus päästäiskin treffeille! Mutta kuten jo yllä mainitsin, tuijotuksilta on vaikea välttyä oltiin sitten missä tahansa yhdessä. Suomalaiset tuijottaa hiljaa, mutta Kosovossa kosovolaiset tulee avoimesti kysymään B:ltä "Mitäs, mitäs, onko hän sinun?" Mikä on muuten ihan super romanttista heidän kielellään.
Mutta täytyy myöntää, tämmöisenä romantikkona osaan itsekin olla vähän parisuhdekyttä. Mun mielestä on ihana nähdä erilaisia pariskuntia ja luoda mielessä tarinoita heidän historiastaan. En siis itse missään nimessä ota tuijotuksia automaattisesti negatiivisesti. Ja ties vaikka ne katsoiskin, et vitsit mistähän toi on ostanu ton paidan, eikä meitä pariskuntana ollenkaan.
Siinpä ne yleisimmät ja vähän hupsutkin kysymykset. Unohtuiko multa jokin? Kommentoi alle ja kerro, jos sulla on jotain lisättävää tähän listaan!
Nyt! Ihanaa Helatorstaita!
dress / Zara
sandals / Asos
bag / Gina Tricot
Ramadan ja Haamuja
Eilen alkoi Ramadan-kuukausi
Niin kun aikasemmin oon tainnutkin mainita, valtaosa kosovolaisista on muslimeja, mutta vain aniharva heistä "harjoittaa" uskontoaan. Moni kyllä uskoo Jumalaan, mutta ei sen enempää.Ramadan on muslimien pyhä kuukausi. Silloin paastotaan auringon noususta auringon laskuun. Tämä tarkoittaa siis, ettei syödä eikä juoda mitään tuona aikana. Myös tupakointi pitäisi jättää tuona aikana. Sen lisäksi autetaan lähimmäistä, lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen, vältetään kiroilua ja yritetään olla kaiken kaikkiaan parempia ihmisiä. Seksiä saa harrastaa vain yöllä. Kun aurinko laskee syödään ns. Iftar, eli kunnon ateria perheen ja monesti myös sukulaisten ja ystävien kesken.
Kuva Pinterest |
Meidän perheestä vain Nana paastoaa. Tänä vuonna halusin itsekin kokeilla, olisiko musta siihen. Minua houkuttaa Ramadanissa juurikin tuo hyvän tekeminen, mutta myös itseni "testaaminen". Muslimit kertoo Ramadanin lisäävän itsehillintää sekä tekevän ihmisestä kaiken kaikkiaan kiitollisemman. Kun koko päivän on paastonnut, Iftar tuntuu aivan juhlalta. Milloin muulloin sitä voisi olla ruuasta niin kiitollinen kuin silloin kun sitä ei tuosta noin vaan voi saada?
Maanantai, paaston ensimmäinen päivä
Aamu lähti käyntiin aika mukavasti. Jano oli kova heti herättyä, mutta hälveni puolessa tunnissa pois. Kun olin vienyt Leonin tarhaan ajattelin, että helpolta tämä nyt ainakin tuntuu. Olen muutenkin tottunut syömään vähemmän, joten tuskin tulee olemaan ongelmaa.Klo 11 aikoihin pieni päänsärky alkoi hiipimään seuraksi. Yritin tehdä kaiken maailman niskavenytyksiä, mutta päänsärky vain paheni. Särky oli ihan samanlaista kuin silloin kohdunulkoisessa raskaudessa. Rupesin laskemaan, tänään on kp 22, voisinko olla raskaana? Yleensä en muulloin saa päänsärkyjä. Samantien tajusin, kuinka olin kaksi viimeistä päivää ollut myös ihan tautisen väsynyt ja kylmissäni. Rinnat on myös ollut tosi arat. Voisiko tosiaan olla...?
Koska raskaana ollessa ei saa paastota, päätin mennä kauppaan ostamaan semmoisen herkän raskaustestin. Päänsärky oli kasvanut niin pahaksi, etten kestänyt enää valoa ja kävellessä jouduin tukeutumaan seinään. Jouduin rikkomaan paaston ja ottamaan särkylääkkeen. Olo alkoi pian helpottumaan ja pääsin hakemaan testiä. Päätin kuitenkin jatkaa paastoa normaalisti.
Kun sain testin tehtyä
Lähdin makoilemaan Elionin seuraksi päikkäreille ja samalla katsomaan, minkä tuloksen testi antaisi. Huone oli puolihämärä, mutta jo muutamassa minuutissa aloin näkemään testiviivan kohdalle tulevan jotakin. Odotin vielä hetken. Testissä tosiaan näkyi kontrolliviiva selvästi sekä hailakka testiviiva. Kun testi alkoi kuivua, testiviiva kuitenkin heikentyi vielä entisestään. Tein samalla myös normaalin Pregcheckin testin, joka näytti tyylipuhdasta negatiivista.Rupesin samantien googlettelemaan "Rfsu:n herkkä raskaustesti haamuviiva". Just juu... Juurikin tällä testillä moni on saanut ns. vääriä positiivisia. Nyt en siis tiedä onko testitulos positiivinen, onko menossa joku kemiallinen raskaus, vai jälleen kerran kohdunulkoinen (joka siis usein näkyy testeissä vasta tosi myöhään), vai enkö ole raskaana ollenkaan ja testiviiva on vain legendaarinen viivanpaikka.
Illalla kävin hakemasta apteekista Clear Bluen herkän testin, jonka tosin tein vain muutaman tunnin pidättelyn jälkeen. Siinäkin nään olevinaan jotain. Ei niin selvästi kuin Rfsu:ssa, mutta jotain.
Paastosin kunnialla Iftariin eli klo 21.32 saakka. Nälkä oli huutava, mutten sitten pystynytkään syömään niin paljoa kuin suunnittelin. B jäi seuraksi aloittamaan Iftarin mun kanssa, vaikkei muuten paastoakaan. Iftar on normaalisti ateria, jolloin kaikki kokoontuu yhteen. B:stä oli kurjaa, jos joutuisin syömään yksin. Hän meni sitten töihin vähän myöhässä <3
Ihmetystä
Tänä aamuna tein jäljelle jääneen Pregcheckin, joka edelleen näytti täysin negatiivista. Mutta se nyt ei välttämättä tarkoita mitään, kun sen luotettavuus toimii vasta oletettujan kuukautisten alkamispäivänä, ei ehkä kuitenkaan viittä päivää aikaisemmin. Tein sen siinä toivossa, että siihenkin olisi ilmestynyt edes jonkin sortin haamua, niin tietäisin, voinko jatkaa paastoa.Kävin sitten aamulla hakemassa vielä uuden Rfsu:n herkän testin, jonka teen tuossa klo 11 aikoihin. Jos olisin raskaana, luulisi tuon viivan vahvistuneen eilisestä. En ressaisi testeistä näin aikaisessa vaiheessa, mutta olin niin asennoitunut tuohon paastoon. En haluaisi rikkoa sitä, kerrankin kun voisin olla edes henkisesti Nanan kanssa samassa veneessä. Toisaalta en mitenkään haluaisi aiheuttaa mitään pahaa mahdolliselle vauvan alullekaan.
Ehkä teen niin, että jos Rfsu näyttää edelleen haaleaa positiivista, keskeytän paaston. Ja jos en olisikaan raskaana tai se jokin menisi kesken, jatkan paastoa kuukautisten jälkeen. Juu... Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta.
7 Parasta Asiaa Alle Kouluikäisten Kanssa Matkustelussa
Maltanpa tuskin odottaa, että päästään taas starttaamaan meidän tämän vuoden road trippi Euroopan halki Kosovoon. En voi uskoa, että joskus ennen lapsia pelkäsin, ettei sitten äitinä pääse kunnolla matkustelemaan. Haha! Se kääntyikin niin, että olen lasten kanssa matkustellut enemmän kuin koskaan aikaisemmin . Ja mitä jännittävimmissä paikoissa.
Lasten saaminen ei onneksi ole este matkustelulle. Päinvastoin! Tänään halusin listata parhaat asiat road trippeilystä lasten kanssa.
Lasten reaktiot uusiin asioihin on aina kullan kalliita. Lapset ovat niin mutkailemattomia ja häpeilemättömiä. Muistan kun Elion oli 8:n kk:n ikäisenä ensimmäistä kertaa meidän mukana reissussa. Hellyyttävät ilon hihkuilut kuultiin jo laivan kannella, samalla kun hän taputti pieniä makkaraisia kämmeniä yhteen. Tai kun Leon pääsi ensimmäistä kertaa oikeaan mereen uimaan. Nuo hetket saa mut ittenikin arvostamaan matkustelua ja kaikkea muuta siihen liittyvää paljon enemmän.
Panikoin ensimmäistä Kosovon reissua etukäteen ihan viimeiseen asti. Ajattelin, että olen hullu kun suostun tähän. Niin siinä kuitenkin kävi, että kun matka viimein startattiin, ei paniikille jäänytkään tilaa. En Leonin myötä oikein edes muistanut tunnustella, miltähän musta nyt tuntuu. Kaikki keskittyminen oli siinä, että Leon sai syötyä ja nukuttua ja että hänellä riittäisi aktiviteetteja autossa istuessa. Kun Leon nukkui, oli sitten itsekin pakko saada unta, joten ajatukset oli koko ajan jossain ihan muualla turhista analyyseistä.
En vieläkään oikein ymmärrä, kuinka tämmöisestä matkakammoisesta tuli ihan matkusteluhullu lasten myötä. Luulisi sen menevän juuri toisin päin! Mutta jos ei mulla, niin ei varmasti sullakaan ole syytä paniikkiin lasten kanssa matkustellessa.
Leon ei ole koskaan kysynyt autossa, että koska ollaan perillä. Ei vaikka pisin pätkä ilman taukoja ollaan matkustettu yhteen soittoon yli yhdeksän tuntia. Se että mukelot viihtyy autossa on kyllä helpottanut elämää ihan tosi paljon.
Pojat on pienestä pitäen matkustelun myötä tottuneet siihen, että joskus vuorokausirytmi on vähän erilainen, muttei sen tarvitse kaataa maailmoja. Ruokakin on eri paikoissa erilaista eikä se tarkoita, että erilainen on automaattisesti pahaa.
Erimaailaisiin ihmisiin tottuminen on puolestaan tehnyt pojista tosi sosiaalisia. Ihan tuntemattoman kanssa voi heittää ylävitosta, eikä erinäköiset ihmiset ole outoja tai pelottavia. Kunpa olisin itsekin lapsena ollut edes puoliksi yhtä rohkea ja sosiaalinen kuin pojat on. Olisin selvinnyt monista tilanteista paljon helpommalla.
Kun oltiin tuolloin 9-kuisen Leonin kanssa tehty autolla matka Kosovoon, alkoi muutkin rajat elämässä hälvenemään. Oli niin ihanaa huomata, että lapsen saamisen ei oikeasti tarvitse rajoittaa elämää yhtään. Reissumme jälkeen tajusin, että olin vain itse tehnyt asioista vaikeampia.
Uskon, että mitä enemmän lapsi tottuu poikkeamaan rutiineista, sen helpommaksi koko perheen elämä muuttuu. Kun ollaan selvitty 4 000:n kilometrin automatkasta kahden alle kolme-vuotiaan kanssa - ilman että se edes tuntui vaikealta - ei mikään tunnu enää mahdottomalta lasten kanssa.
Kun matkan taittaa autolla, sitä pääsee näkemään ja kokemaan huomattavasti enemmän. Alle kouluikäiset lapsethan jos jotkut ei välitä nukutaanko yö autossa tähtitaivaan alla, vai viiden tähden hotellissa. Samalla myös oma elämänkatsomus avartuu huomattavasti.
Autolla matkustaessa pääsee ihanasti näkemään jokaisen maan hyvät ja huonot puolet, sen koko totuuden eikä vain turistikohteita. Esim Kroatian Dubrovnik on matkakohteena tosi suosittu. Moni ei uskoisikaan miten se ei vastaa Kroatiaa kokonaisuudessaan juuri ollenkaan. Ja paras puoli siinä on, ettei se haittaa laisinkaan. Erilaisuus on rikkautta, matkustellessa lapsikin oppii sen kuin itsestään.
Kerran eksyttiin väärälle tielle Kroatiassa ja tehtiin matkaa monta sataa kilometriä tiellä joka kulki taukoamatta rantaviivan vieressä. Voi upeus millaisia maisemia päästiin näkemään.
Päädyttiin silloin syömään ravintolaan joka oli pieni perheyritys omistajien kotipihalla. Se oli oikea kosketus todelliseen elämään Kroatiassa. Ja miten onnellisilta heidän lapset näyttivät meren ja ravintolan väliä juostessa. Aivan upea kokemus niiden lukuisien muiden joukossa.
Mulle on tärkeää, että myös omat lapset oppii arvostamaan muutakin kuin vain materiaa ja luksusta. Ulkomailla ollessa tabletit ja kännykät jääkin helposti toisarvoisiksi.
Oon niin kiitollinen jokaikisestä reissusta, joka yhdessä päästään kokemaan. Enkä malta odottaa, että päästään taas tänä kesänä tekemään uusia muistoja.
Lasten saaminen ei onneksi ole este matkustelulle. Päinvastoin! Tänään halusin listata parhaat asiat road trippeilystä lasten kanssa.
1. lasten reaktiot
Lasten reaktiot uusiin asioihin on aina kullan kalliita. Lapset ovat niin mutkailemattomia ja häpeilemättömiä. Muistan kun Elion oli 8:n kk:n ikäisenä ensimmäistä kertaa meidän mukana reissussa. Hellyyttävät ilon hihkuilut kuultiin jo laivan kannella, samalla kun hän taputti pieniä makkaraisia kämmeniä yhteen. Tai kun Leon pääsi ensimmäistä kertaa oikeaan mereen uimaan. Nuo hetket saa mut ittenikin arvostamaan matkustelua ja kaikkea muuta siihen liittyvää paljon enemmän.2. ei aikaa jännitykselle
Ennen B:tä en ollut matkustellut kuin viimeksi 16 vuotta aikaisemmin. Matkusteluun ehti kehittyä jopa pieni kammo: Ollessani 14-vuotias oksensin rautatieasemalle kun jännitti niin paljon lähteä junalla Kuopioon. Että sen asteinen kammo oli mulla matkusteluun. :DPanikoin ensimmäistä Kosovon reissua etukäteen ihan viimeiseen asti. Ajattelin, että olen hullu kun suostun tähän. Niin siinä kuitenkin kävi, että kun matka viimein startattiin, ei paniikille jäänytkään tilaa. En Leonin myötä oikein edes muistanut tunnustella, miltähän musta nyt tuntuu. Kaikki keskittyminen oli siinä, että Leon sai syötyä ja nukuttua ja että hänellä riittäisi aktiviteetteja autossa istuessa. Kun Leon nukkui, oli sitten itsekin pakko saada unta, joten ajatukset oli koko ajan jossain ihan muualla turhista analyyseistä.
En vieläkään oikein ymmärrä, kuinka tämmöisestä matkakammoisesta tuli ihan matkusteluhullu lasten myötä. Luulisi sen menevän juuri toisin päin! Mutta jos ei mulla, niin ei varmasti sullakaan ole syytä paniikkiin lasten kanssa matkustellessa.
3. lapset tottuu autossa istumiseen
Tämä on autolla matkustamisen suhteen ihan paras puoli lasten kannalta. Molemmat pojan on totutettu jo vauvasta lähtien viettämään pitkiä aikoja autossa. Kun autossa on puitteet kohdillaan, leluja ja syötävää, lapset viihtyy autossa ihan yhtä hyvin kuin kotonakin. Elion kärsii matkapahoinvoinnista mutkaisella tiellä, mutta niistäkin voi selvitä kunnialla, kun vain tekee järjestelyt sen mukaisesti.Leon ei ole koskaan kysynyt autossa, että koska ollaan perillä. Ei vaikka pisin pätkä ilman taukoja ollaan matkustettu yhteen soittoon yli yhdeksän tuntia. Se että mukelot viihtyy autossa on kyllä helpottanut elämää ihan tosi paljon.
4. lapset tottuu uusiin ja erilaisiin asioihin, aikatauluihin ja ihmisiin
Mun elämä oli lapsena aika rutiininomaista. Oli sitä vielä nuorena aikuisenakin. Uskon, että se osittain teki mulle sen aikaisemman matkakammon. Normaalista poikkeaminen tuntui pelottavalta ja jotenkin työläältä.Pojat on pienestä pitäen matkustelun myötä tottuneet siihen, että joskus vuorokausirytmi on vähän erilainen, muttei sen tarvitse kaataa maailmoja. Ruokakin on eri paikoissa erilaista eikä se tarkoita, että erilainen on automaattisesti pahaa.
Erimaailaisiin ihmisiin tottuminen on puolestaan tehnyt pojista tosi sosiaalisia. Ihan tuntemattoman kanssa voi heittää ylävitosta, eikä erinäköiset ihmiset ole outoja tai pelottavia. Kunpa olisin itsekin lapsena ollut edes puoliksi yhtä rohkea ja sosiaalinen kuin pojat on. Olisin selvinnyt monista tilanteista paljon helpommalla.
5. elämä ilman rajoja
Kun oltiin tuolloin 9-kuisen Leonin kanssa tehty autolla matka Kosovoon, alkoi muutkin rajat elämässä hälvenemään. Oli niin ihanaa huomata, että lapsen saamisen ei oikeasti tarvitse rajoittaa elämää yhtään. Reissumme jälkeen tajusin, että olin vain itse tehnyt asioista vaikeampia.
Uskon, että mitä enemmän lapsi tottuu poikkeamaan rutiineista, sen helpommaksi koko perheen elämä muuttuu. Kun ollaan selvitty 4 000:n kilometrin automatkasta kahden alle kolme-vuotiaan kanssa - ilman että se edes tuntui vaikealta - ei mikään tunnu enää mahdottomalta lasten kanssa.
6. elämän avartaminen
Kun viimein pääsin ylittämään Skandinaavian rajat tuon 16 vuoden tauon jälkeen, oli ihana huomata, että olo voi olla hyvä ja kotoisa myös muualla kuin Suomessa. Saman tunteen haluan antaa myös meidän lapsille.Kun matkan taittaa autolla, sitä pääsee näkemään ja kokemaan huomattavasti enemmän. Alle kouluikäiset lapsethan jos jotkut ei välitä nukutaanko yö autossa tähtitaivaan alla, vai viiden tähden hotellissa. Samalla myös oma elämänkatsomus avartuu huomattavasti.
Autolla matkustaessa pääsee ihanasti näkemään jokaisen maan hyvät ja huonot puolet, sen koko totuuden eikä vain turistikohteita. Esim Kroatian Dubrovnik on matkakohteena tosi suosittu. Moni ei uskoisikaan miten se ei vastaa Kroatiaa kokonaisuudessaan juuri ollenkaan. Ja paras puoli siinä on, ettei se haittaa laisinkaan. Erilaisuus on rikkautta, matkustellessa lapsikin oppii sen kuin itsestään.
Kerran eksyttiin väärälle tielle Kroatiassa ja tehtiin matkaa monta sataa kilometriä tiellä joka kulki taukoamatta rantaviivan vieressä. Voi upeus millaisia maisemia päästiin näkemään.
Päädyttiin silloin syömään ravintolaan joka oli pieni perheyritys omistajien kotipihalla. Se oli oikea kosketus todelliseen elämään Kroatiassa. Ja miten onnellisilta heidän lapset näyttivät meren ja ravintolan väliä juostessa. Aivan upea kokemus niiden lukuisien muiden joukossa.
Mulle on tärkeää, että myös omat lapset oppii arvostamaan muutakin kuin vain materiaa ja luksusta. Ulkomailla ollessa tabletit ja kännykät jääkin helposti toisarvoisiksi.
7. muistot
Tämä on itselle se kaikista tärkein kohta. Muistot. Yhdet parhaimmista elämän muistoista liittyykin noihin meidän reissuihin lasten kanssa. Selaan meidän reissukuvia läpi aina aika-ajoin ja joka kerta herkistyn niitä katsoessa. Tiedän, että niin tulee myös olemaan hamaan loppuun asti.Oon niin kiitollinen jokaikisestä reissusta, joka yhdessä päästään kokemaan. Enkä malta odottaa, että päästään taas tänä kesänä tekemään uusia muistoja.
Oletko sinä uskaltanut lähteä lomamatkalle lasten kanssa? Olisi ihana kuulla sun parhaita kokemuksia!