Teddy Takki ja Lähtösuukkoja
Eilen Nana ja Nai sitten lähtivät, yhtä surullisissa merkeissä kuin aina. Mikään muu ei särje mun sydäntä yhtä paljon kun isovanhempien itkuiset lähtösuukot nukkuville pojille. Tiedän tasan tarkkaan, että siinä kohtaa mielessä pyörii vaan pelko “viimeisistä hyvästeistä”. Kun pojat sitten heräävät alkaa se kysymystulva “missä on Nana ja Nai”… Itse aina haaveilin asuvani isovanhempien lähellä. Olin aina kateudesta soikea, kun kuulin muiden serkkujen vain menevän koulun jälkeen heidän luokse. Tosi ikävää, että myös omilla lapsilla on sama kohtalo: molemmat isovanhemmat asuu niin kaukana, ettei yhdessä kasvamisesta voi kuin haaveilla. Se tosiaan särkee mun sydämen.
Nanan ja Nain vierailu oli mun mielestä tosi onnistunu. Sain pitkästä aikaa vähän vapaata pojista ja pääsin kuvailemaankin ihan yksiksein. Ainoa ongelma oli kotiaskareet ja ruoan laitto: Nana sanoi, että olo on välillä kun vieraalla, kun en pyydä häntä mun avuksi kun teen kotihommia. No se johtui pelkästään siitä, etten osaa pyytää. Toisekseen mun mielestä Nana saa edes meillä ollessa istuu ihan rauhassa, Kosovossa kun ei oo ketään koskaan auttamassa. Muutenkin elettiin pääsääntösesti ihan normaalia elämää. Tällä kertaa ei tehty mitään kalliita reissujakaan mihinkään. Pojat vain nautti isovanhempien seurasta. Leon jopa nukkui joka yö Nanan ja Nain kanssa.
Nyt kuitenkin kuukauden vierailun jälkeen koitti kotiinlähtö. Täytyy myöntää, koti tuntuu jotenkin tosi kylmältä ja hiljaiselta. Ei tässä onneksi ole kuin reilu kuukausi, kun päästään itse Kosovoon juhlimaan vuoden vaihtumista. Ja mikäs muu piristäisi mieltä paremmin kuin joulun odotuksen aloittaminen. Laitettiin yhdessä tuumin koti joulukuntoon ja leivottiin ensimmäiset piparit. Jospa se tästä alkaisi pahamieli väistymään. Kuinka sä piristät itseäsi kun pahamieli yllättää?
Tykkään takissa sen rohkeesta väristä ja koko nallemaisesta habituksesta, mutta myös siitä, millaisia fiiliksiä sen kanssa oleminen mussa itssessä herättää. Kuinka huomion herättäminen voi laittaa ihmisen etsimään itsestään ne kaikki itsevarmuuden rippeet, ja lopulta nauttimaan siitä ihan täysillä. Varsinkin kun huomaa, millaista hiljaista ihannointia terve itsevarmuus herättää muissa ihmisissä, molemmissa sukupuolissa. Siinä jotain, jonka eteen mun pitäisi muutenkin tehdä töitä. Itsevarmuus tuntuu ja näyttää hyvältä oli päällä sitten mitä tahansa. Ei tätä teddy-takkia voi siksi olla rakastamatta.
Nanan ja Nain vierailu oli mun mielestä tosi onnistunu. Sain pitkästä aikaa vähän vapaata pojista ja pääsin kuvailemaankin ihan yksiksein. Ainoa ongelma oli kotiaskareet ja ruoan laitto: Nana sanoi, että olo on välillä kun vieraalla, kun en pyydä häntä mun avuksi kun teen kotihommia. No se johtui pelkästään siitä, etten osaa pyytää. Toisekseen mun mielestä Nana saa edes meillä ollessa istuu ihan rauhassa, Kosovossa kun ei oo ketään koskaan auttamassa. Muutenkin elettiin pääsääntösesti ihan normaalia elämää. Tällä kertaa ei tehty mitään kalliita reissujakaan mihinkään. Pojat vain nautti isovanhempien seurasta. Leon jopa nukkui joka yö Nanan ja Nain kanssa.
Nyt kuitenkin kuukauden vierailun jälkeen koitti kotiinlähtö. Täytyy myöntää, koti tuntuu jotenkin tosi kylmältä ja hiljaiselta. Ei tässä onneksi ole kuin reilu kuukausi, kun päästään itse Kosovoon juhlimaan vuoden vaihtumista. Ja mikäs muu piristäisi mieltä paremmin kuin joulun odotuksen aloittaminen. Laitettiin yhdessä tuumin koti joulukuntoon ja leivottiin ensimmäiset piparit. Jospa se tästä alkaisi pahamieli väistymään. Kuinka sä piristät itseäsi kun pahamieli yllättää?
Teddy Love
Mitä oot muuten mieltä tästä punaisesta turkista? Huomasin, että se on ollu pitkästä aikaa vaate, joka herättää paljon tunteita muissa. Läheiset lähinnä ihmettelee hilpeästi, B kysyi eilen vakavana olenko tosissani. Vastaan tulijat pysäyttelevät ihailemaan turkkia ja kysellen mistä olen sen löytänyt. Ja minä itse... Voin sanoo, että rakastuin tähän.Tykkään takissa sen rohkeesta väristä ja koko nallemaisesta habituksesta, mutta myös siitä, millaisia fiiliksiä sen kanssa oleminen mussa itssessä herättää. Kuinka huomion herättäminen voi laittaa ihmisen etsimään itsestään ne kaikki itsevarmuuden rippeet, ja lopulta nauttimaan siitä ihan täysillä. Varsinkin kun huomaa, millaista hiljaista ihannointia terve itsevarmuus herättää muissa ihmisissä, molemmissa sukupuolissa. Siinä jotain, jonka eteen mun pitäisi muutenkin tehdä töitä. Itsevarmuus tuntuu ja näyttää hyvältä oli päällä sitten mitä tahansa. Ei tätä teddy-takkia voi siksi olla rakastamatta.
Kommentoi alle ja kerro, mikä on sun All Time Favourite vaate.
Vuoden Surullisin Päivä
Muistan niin elävästi sen hymyn. Vaikka olin vaan 5-vuotias. Muistan sen onnen, kun näin hänen astuvan sisälle. Muistan kuinka loikkasin syliin ja tunsin itseni keijukaisen kevyeksi hänen käsivarsilla. Muistan nahkatakin hajun ja kuinka se natisi ihoa vasten kun rutistin lujasti. Muistan odotuksen. Muistan ikävän. Muistan ne lukemattomat syntymäpäivät kun juoksin postilaatikolla katsomassa olisiko onnittelupostia tullut. Muistan sen tunteen kuin ei olisi olemassa, sen miten 6-vuotias ei pysty ymmärtämään, miksi ei ole mitään sille toiselle tärkeimmistä. Muistan “Aja Hiljaa, Isi” -laulun ja vilkutukset ikkunasta mielikuvitukselliselle isille. Muistan kun uni ei tullut, oli ikävä niin.
Isättömyys aiheutti eniten ongelmia juuri lapsena olon ja aikuisuuden rajamailla. Kun oli tullut oman isän hylkäämäksi, sitä alkoi pitää normaalina, jos joku muukin kohteli väärin. Mua sai kohdella oikeastaan ihan miten vaan, eihän se tässä kohtaa tärkein ollu opettamassa muutakaan. Paholo piti vain niellä ja toivoa, että se joku/jotkut jaksaisi katsella mahdollisimman pitkään, ennen kun loppuviimein myös lähtisi.
Tänään vietetään isien päivää, itselle sitä vaikeinta päivää vuodesta. Nykyään oma paha olo on kuitenkin pakko yrittää unohtaa ja olla vain onnellinen omien lasten puolesta. Niin kovasti aina toivoin, että edes omilla lapsilla olisi elämässä se, jota kutsua isiksi. Ja joka myös olisi siinä, ihan oikeasti läsnä, ei vain muistoissa tai mielikuvituksessa. Välillä elämä kahden kulttuurin välissä on vaikeeta, mutta en vois kuvitellakaan vieväni omilta lapsilta oikeutta molempiin vanhempiin. Sitä ei vanhemmat vihoissaan ehkä aina ymmärräkään, miten heidän ratkasut saattaa lapseen vaikuttaa.
Tänä Isänpäivänä en kuitenkaan itke. Juhlin mun lasten kanssa, koska he saivat sen mitä itse aina kovasti halusin.
Isättömyys aiheutti eniten ongelmia juuri lapsena olon ja aikuisuuden rajamailla. Kun oli tullut oman isän hylkäämäksi, sitä alkoi pitää normaalina, jos joku muukin kohteli väärin. Mua sai kohdella oikeastaan ihan miten vaan, eihän se tässä kohtaa tärkein ollu opettamassa muutakaan. Paholo piti vain niellä ja toivoa, että se joku/jotkut jaksaisi katsella mahdollisimman pitkään, ennen kun loppuviimein myös lähtisi.
Tänään vietetään isien päivää, itselle sitä vaikeinta päivää vuodesta. Nykyään oma paha olo on kuitenkin pakko yrittää unohtaa ja olla vain onnellinen omien lasten puolesta. Niin kovasti aina toivoin, että edes omilla lapsilla olisi elämässä se, jota kutsua isiksi. Ja joka myös olisi siinä, ihan oikeasti läsnä, ei vain muistoissa tai mielikuvituksessa. Välillä elämä kahden kulttuurin välissä on vaikeeta, mutta en vois kuvitellakaan vieväni omilta lapsilta oikeutta molempiin vanhempiin. Sitä ei vanhemmat vihoissaan ehkä aina ymmärräkään, miten heidän ratkasut saattaa lapseen vaikuttaa.
Tänä Isänpäivänä en kuitenkaan itke. Juhlin mun lasten kanssa, koska he saivat sen mitä itse aina kovasti halusin.
“Four years old and you know
He never walks away
He never asks for money
He takes care of me
‘Cause he loves me
Piece by piece, he restored my faith
That a man can be kind and a father could, stay”
He never walks away
He never asks for money
He takes care of me
‘Cause he loves me
Piece by piece, he restored my faith
That a man can be kind and a father could, stay”
-Kelly Clarkson